Huhtikuussa olen vielä saanut luettua vaikka kuinka, koska ison osan kuukaudesta olen liikkunut bussilla.
Nyt kun pyöräilykausi alkoi, lukemismahdollisuudet vähenevät huomattavasti.
Huhtikuussa luin paljon hyviä kirjoja.
Luin mm. kolme kirjaa Santiago de Compostelan vaelluksesta, joista yksi nousee aivan ykköseksi kaikista lukemistani Caminoista - Tom Tiaisen Hyvällä tiellä.
Chicklit-suosikkini huhtikuussa oli Kinsellan Yllätä minut. Kinsellamainen kouhotus, hänen ehdottoman sympaattiset henkilönsä ja kirjat, joissa tapahtuu vain mukavia asioita, ovat todellisia hyvänmielen pillereitä väsyneelle ihmiselle. Eskapismia? Taatusti. Chicklitiä? Ehdottomasti.
Lukukuukauden kirjaelämykseksi nousee jo muutamaan kertaan hehkuttamani Don't sleep, there are snakes. Muistelmat /kielitieteellinen katsaus brasilialaiseen piraha-heimokieleen. (samaa suomeksi. samaa suomeksi, lisää)
Hehkutin kirjaa kotona - mikä johti siihen että yksi teineistä hehkutti sitä koulussa opettajalleen. Hehkutin sitä töissä. Blogissa. Satunnaiselle tuttavalle bussissa koska pelkäsin että hän alkaa käännyttää minua.
Kirja oli eräänlainen työvoitto: luin englanniksi, olen kadottanut kielitieteelliset tietoni ja taitoni jonnekin matkan varrelle, luulin lukevani leppoisaa juttua Raamatunkäännöstyöstä, ja kaiken lisäksi kirjalle oli jostain syystä annettu laina-aikaa vain kaksi viikkoa kerrallaan kirjasto tutkii asiaa edelleen. Luin tätä muutama sivu kerrallaan, ja tämän tästä heitin kirjan seinään ja siirryin hehkutusmoodiin kiusaamaan kanssaeläjiäni.
Kuvitelkaa nyt itse: kielestä puuttuvat lukusanat. Sukulaissuhteet. Kulttuurista puuttuvat kokonaan yhteinen historia, jumaluudet, riitit ja myytit. Kielessä riittää käsitteitä vain olemassaoleville, havainnoitaville asioille, tässä ja nyt, ilman sivulauseita.
Lähdepä siinä sitten tekemään kristillistä käännöshommelia että hei, kuulkaa kaverit, oli kerran hyvin kauan sitten semmoinen Jeesus-niminen tyyppi, jolla oli kaksitoista opetuslasta...
Ja sitten niille, jotka eivät jaa kanssani kielitieteellistä huumaanusta, suosittelen Tomas Sjödinin Sapatti-kirjaa, tai vaihtoehtoisesti Anne Tylerin Äkäpussia.
Kaikki huhtikuun kirjat alla: (ja koko vuoden kirjat tässä)
Anneli Suusaari: Ei sinne yllä myrskysää. Kirja muistisairaudesta, äidistä, isästä, tyttärestä. Siitä kuinka tuttu äiti hiljalleen katoaa ja hiipuu, muistisairauden kuluttavasta, kaikkialle tunkevasta vääjäämättömästä vallasta, rakkaustarina, kertomus vaatteista ja nuoruudesta. Koskettava. Luultavasti omakohtainen.
Karoliina Sallinen-Pentikäinen: #vauvavuosi. Tiedän lukeneeni ykkösosan tästä tarinasta, mutta kovin vahvaa muistijälkeä siitä ei ole jäänyt. Kirjassa eletään Usvan ja Juhan ihana esikoisvauvavuosi iloineen ja epäilyksineen. Olen auttamatta pudonnut kelkasta, dinosaurus tai muuten vain väärää kohderyhmää, mutta tarina on sympaattinen vuoropuhelunomainen kertomus
Anne Tyler: Äkäpussi. Tylerin henkilöt ovat säröillä, vähän eksyksissä omassa elämässään ja ulkopuolisia maailmassa. Äkäpussi Kate Battista huolehtii hajamielisestä professori-isästään ja levottomasta Pupu-siskostaan, käy työssä jota vihaa, elää elämää, jota ei ole itse valinnut ja jota inhoaa, avuttomaksi heittäytyvän isänsä armoilla. Mitä tapahtuu kun isä alkaa omista lähtökohdistaan ja mukavuussyistään järjestää Katen elämää isälle paremmaksi? Tylerin kirjaksi huomattavan rapsakka ja napakka, hauskakin, eikä hänelle tyypillisen kaihoisa. Luin yhdeltä istumalta, hykerrellen ja nautiskellen.
Tomas Sjödin: Se tapahtuu kun lepäät. Ruotsalaisen teologin kirjoittama levollinen ja levollistuttava kirja sapatista, levosta, rauhasta ja sen etsimisestä. Luin verkalleen ja säästellen, nautiskellen. Tämä on niitä kirjoja, joka pitäisi löytyä kirjahyllystä ja johon pitäisi palata säännöllisesti uudestaan ja uudestaan. Sapattilepo on ihmiselle elintärkeä. "joka aamu heräämme maailmaan, jota emme ole itse luoneet. Maailma on olemassa. Me olemme olemassa. Se, että lepää säännöllisesti, on elämän ihmettelemistä. Sitä ettei anna elämän muuttua itsestään selväksi."
Rana Awdish: In Shock. Teho-osaston lääkärin muistelukset. Ranan raskaus saa dramaattisen käänteen, kun hänen maksasaan käynnistyy massiivinen sisäinen verenvuoto, joka johtaa kuolemanrajakokemukseen, istukan repeämään, lapsen menetykseen, aivoinfarktiin...kriisiin toisensa perään. Suoraviivaiset, sääliä kerjäämättömät muistelukset keskittyvät pohtimaan lääkäri - potilas -suhdetta ja inhimillisten kohtaamisten ja rinnalla kulkemisen merkitystä. Rankkaa luettavaa, tärkeästä aiheesta.
Katie Kirby: Kuppi nurin. Sarjakuvamainen humoristinen opas perhe-elämään, löytyi blogisuosituksen perusteella. Olen liian vanha. Lapseni ovat liian vanhoja. Avioliittoni on liian vanha. Tajusin monessa kohdassa, että tässä pitäisi nauraa nyt niin että vesi juoksee silmistä ja purskahtaa sen jälkeen puolihysteeriseen itkunauruitkuun, mutta kun ei niin ei. En ollut opuksen kohderyhmää. Muistelin tyttökaverin opas -sarjaa, jota aikoinaan itkunauroin moneen kertaan. Käännösratkaisuista en ollut ollenkaan samaa mieltä. Käännös voidaan sopeuttaa kohdekielen olosuhteisiin, mutta lähtökohtaisesti en arvosta esim. nimien kääntämistä. Kyllä ymmärrän Janet ja Johnit siinä kuin Jaanat ja Juhanitkin.
Tuli luettua, koska piti palauttaa kirjastoon, ja olin sinnitellyt jo yli puolivälin.
Jorma Luoma: Mielen ja ruumiin camino: pyhiinvaellus Santiago de Compostelaan. Löytyi kuin etsin Tiaisen camino-kirjaa, kirjaston operaattori väitti että minua saattaisi kiinnostaa myös tämä. Omakustanteinen terapiacamino ja -kirja, olisi hyötynyt napakasta toimitustyöstä, mutta on ollut kirjoittajalleen selvästi tärkeä aihe, joka on täytynyt julkaista.
Sophie Kinsella: Yllätä minut. Kinsellan chicklit on aina positiivista, aina hyväntuulista, aina luotettavaa, niin tämäkin. Kirjan pariskunta - Sylvie ja Dan - saavat kuulla että heillä on edessään vielä ainakin 68 yhteistä vuotta. Kriisihän siitä tulee: kokonainen ihmisikä jäljellä sen saman ihmisen kanssa. He alkavat yllättää toisiaan, tarina eskaloituu Kinsellamaiseen tapaan. Hykerryttävää hyvänmielen viikonloppukirjallisuutta.
Tom Tiainen: Hyvällä tiellä - pyhiinvaellus Ranskan ja Espanjan halki. Löysin yhden lehden kirjavinkkauspalstalta. Kirjaa pidettiin suunnilleen parhaana camino-kirjana - olen samaa mieltä. En oikeastaan osaa sanoa, mikä tekee tästä kirjata niin hyvän caminon, mutta hyvä se vain oli. Parasta ehkä se, että vaellusta ei ole pätkitty päiväetappeihin, kilometreihin, majataloihin tai kuluneisiin rahamääriin, vaan tarina elää kuin matkalaulu, keinahdellen, ihmisten ja ajatusten tahdissa.
Daniel L. Everett: Don't Sleep, There Are Snakes. Life and language in Amazonian jungle. Tämän kirjan lukemista pidän työvoittona. Luulin lainanneeni semisti vauhdikkaan tarinan elämästä Amazonin viidakossa, olinkin lainannut ihan älyttömän kiinnostavan kielitieteellisen opuksen. Everett perheineen on -70-luvun lopulla lähtenyt SIL /Wycliffe -Raamatunkäännöstyöhön Brasilian viidakoihin. Kirja keskittyy piraha-heimokieleen pikemminkin kuin perheen elämään viidakossa, jos kohta viidakkoelämäänkin pääsee tutustumaan. Kielestä puuttuvat mm. luku- ja muut kvantiteettiin liittyvät sanat, värit sekä koko kulttuurista puuttuvat kaikenlaiset riitit ja myytit ja kielenpuhujat puhuvat vain todistettavista kokemuksista. Lähdepä siltä pohjalta veivaamaan pätevää Raamatunkäännöstä. Kirja oli työläs lukea kielitieteellisen terminologian ja ajattelumallin takia, mutta niin kiinnostava ja elähdyttävä, että sinnittelin eteenpäin pieni pätkä kerrallaan. Kaveri, joka haastaa Noam Chomskyn universaaliteorian ja uskaltaa kertoa oman vakaumuksensa vakavasta horjumisesta ansaitsee kunnon crediitit. Mahtilöytö kirjaston sinua saattaisi kiinnostaa myös -hyllystä!
Anni Hautala: Annin ruokakirja. Kodikasta ruokaa vähän sinnepäin-twistillä. Testiin menee muutama resepti. Ainoa kritiikki siitä, että alkoholijuomapuoli oli kirjan alussa, heti aamiaisen jälkeen.
Helienda Toivio: Santiagon Camino - tie henkiseen kotiin. Luulin lainanneeni kirjan Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta. Kyse olikin jonkinmoisesta panhenkisestä valaistumisesta. En pysty sanomaan tästä kirjasta yhtään mitään olematta kyyninen, sarkastinen tai muuten vain ikävä.
Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus - ja muita sinkkuelämän iloja. Kolumneja (vaiko pakinoita? toteamuksia? totuuksia?) sinkkuudesta tässä maailmanajassa. Periaatteessa kai aika hauska, mutta voi hyvät hyttyset että tässä kirjassa käytiin kakalla! Jossain vaiheessa tarkistin jo otsikosta, liittyykö kirja pikemminkin johonkin outoon suolistosairauteen enempi kuin ihmissuhteisiin. Olipa totta tai mielikuvitusta, niin vähän liikaa PK-huumoria minun makuuni. E-kirja.
Anna Jansson: Anopit ilman rajoja. Lainasin jotenkin vahingossa Amorin kiehkurat -sarjan kakkososan. Sekava, eikä kovinkaan hauska tarina, jonka sinnittelin loppuun ihan silkkaa itsepäisyyttäni. Yleensä tykkään chicklitistä, mutta tämän imuun en kertakaikkiaan päässyt.
värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
keittokirja
tietokirja
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)
liikunnalliskademieli
Luin vähän kademielellä Tuulan kuntoilukuulumisia.
Kademielellä, koska toivoisin, että liikunta olisi itsestään selvä ja hyvää oloa tuottava osa arkeani.
Vaan aloitetaanpa alusta.
Olen aina ollut niitä ihmisiä, joilla on kaksi vasenta jalkaa. Jalkapoloiseni eivät ole koskaan kuulleetkaan toisistaan, vaan niillä kummallakin on oma elämänsä.
Kaikenlisäksi olen ihan oikeasti vahvasti vasemmalle puoltava tyyppi.
Murkkuiässä kävin urheasti pyörätuolitanssiryhmässä pystytanssijana.
Aina siihen asti, kunnes ohjaaja turhautuneena vinkkasi että kaikki muut ryhmän pystytanssijat, myös ne, joilla oli nimensä perässä diagnoosikirjaimia, olivat oppineet aloittamaan tanssin oikealla jalalla ja etenivät oikealle. Toisin kuin minä.
Aloitin aina vain pienellä vasemman jalan hypyllä ja yleensä vasemmalle.
En koskaan edennyt siinä tanssissa kahta ensimmäistä tahtia pidemmälle.
Enkä tanssissa ylipäätään.
Sama vaikeus kohtasi minut aikuisiällä, kun haaveilin irkkutansseista.
En kerta kaikkiaan pystynyt pitämään mielessäni mitä tuli läps-viuhin jälkeen, tein senkin vielä puolen vuoden harjoittelun jälkeen väärällä jalalla, väärinpäin ja aivan liian hitaasti.
Jotenkin se vesitti nautinnon koko tanssista.
(tuskainen flashback vuodelta 2015:
En ole ikinä, koskaan, enkä milloinkaan tykännyt ryhmäliikunnasta, saati osannut tanssia. Mutta niinpä vain tanssin.
Olin ihan järjettömän ylpeä itsestäni kun menin salin poikki että hop-hop-ja-hop, kauniisti, ja luullakseni myös rennon ryhdikkäästi yhdessä kaikkien muiden kanssa ihan kuin oikea tanssija.
Sitten katsoin itseäni peilistä ja huomasin että kappas kehvatsua, menenkin hop ihan väärällä jalalla ja lysyssä, kummallinen kurtistunut ilme kasvoillani.
No, toisella kierroksella oikein kovasti keskityin siihen että nytpä menen hop sillä jalalla millä kaikki muutkin ja taas olin niin järjettömän ylpeä itsestäni, enkä kyennytkään enää menemään toista hopia heti perään vaan jäin ällistyneenä ihmettelemään suunnattomia taitojani ihan niille sijoilleni.)
Ryhmäliikunnassa, vaikka asemoin itseni takariviin, onnistun sotkemaan puoli saliakin kun tuskailen jalkojeni kanssa.
En ole koskaan edennyt niin pitkälle, että olisin pystynyt ottamaan kädet mukaan. Ne riippuvat toimettomina kroppani jatkeena.
Ryhmäliikunta ja tanssi eivät selvästikään ole lajejani.
Punttisali ei ole lajini.
tuskainen flashback vuodelta 2016: tajuan kristallinkirkkaasti, että minulla on suunnilleen puoli vuotta aikaa oppia edes kohtalaisen hyväksi punttisalinkäyttäjäksi ennen seuraavaa lamaannuttavaa talvikautta.
Puolen vuoden kuluttua ihan varmasti tepestelen ympäriinsä pikkupikku-bikinissä sheikerini kanssa ja nojailen kaikenmoisiin härpäkkimiin joiden nimet olen siihen mennessä ehtinyt oppia, siitä alkaa epäilemättä onni ja autuus.
tällä hetkellä luimuilen pitkin seinänvieruksia päälläni hraH:n hylkäämä urheilupaita, joskus kauan sitten epähuomiossa hankkimani liian väljät pussihousut ja palauttamatta jääneeseen vichypulloon lorotettu vesitilkka, amatööri mikä amatööri, ei mahda mitään
Tunnustus - tällä suunnattoman suurella kolmen-ja-puolen-kerran kokemuksella - en vieläkään pidä punttisaleista.
Punttisali ei ole lajini samasta syystä kuin tanssikaan: kun en kertakaikkiaan erota oikeaa vasemmasta, kajautan itseäni päähän kaikilla tangoilla joita pitää nostaa pään yläpuolelle, enkä koe minkäänmoista nautintoa, kun yritän koordinoida jalkani ja käteni siten, että tapahtuisi jonkinmoista edistystä.
Kahvakuulia en ole uskaltanut edes harkita, kyllä ei ole kivaa jos semmoinen putoaa ensin päähän ja sitten vielä varpaille.
Ja uskokaa pois, olen yrittänyt. Olen ihan oikeasti yrittänyt tykätä punttisaleista. Ja mistä tahansa ryhmäliikunnasta.
Minulla on ollut salikortteja useammalle eri salille ja henkilökohtainen traineri (Lehtori). Olen testannut tai-chitä, afrotanssia, aerobiciä, perinteistä kehärummun tahtia, irkkutanssia, pyörätuolitanssia. Olen tenhyt kotona tasapainolautaa, pilatesta ja wiifit-joogaa.
Lenksaamisen aloitin hampaitani kirskutellen kun en muutakaan keksinyt ja vähän tykkäsinkin siitä.
Siihen asti kunnes fysio kauniisti huomautti, että sulla taitaa olla vähän vettä polvessa ja lenksa ei taida polvivaivaiselle olla se paras vaihtoehto, voisko ajatella muuta?
Pidin vähän taukoa ja kas kummaa, polvi todellakin oikutteli vähemmän.
Kropassa tuntuu hyvältä kiipeilyn jälkeen, mutta harvalla hallilla on riittävästi riittävän simppeleitä reittejä, ja sen lisäksi minulla on korkeanpaikanahistus, koordinaatiovaikeus ja porttikielto hallille niinä päivinä jolloin teini treenaa, eli kaikkina.
Uiminen on sentään ihan siedettävää.
Paitsi niinä päivinä, jolloin vesi on märkää, kylmää ja pimeetä ja radalla on kaksi mummoa rinnakkain.
Haluaisin olla aktiiviliikkuja.
Haluaisin liikkua päivittäin tai ainakin melkein sillä tavalla, että kropassa ja sielussa tuntuisi hyvältä.
Niin että siksi olen kade Tuulalle.
*
ps. kyllä käy sääliksi sen vanhussäilyttämön virikeohjaajaa, jonka asiakkaaksi päädyn. Louskuttelen leukojani ja murisen ja heittelen kepilläni kun yrittävät viedä minut juoksemaan karhukävelyä yhdessä muiden vanhusten kanssa päivän liikuntatunnille.
Muut sirkeät mummot vetävät jotain cirkuit-treeniä ja joogaa ja minä kärisen siellä että missä on mun oikea käsi, en löydä sitä ja tuokaa tänne kielioppikirja niin jäsennän mieluummin parit lauseet.
Sitten tulee tohtorismies, iskee minua rauhoittavalla kankkuun ja sanoo että rouvahyvä kyllä liikunta tekisi teille hyvää ja unohtakaa nyt vähäksi aikaa ne gerundit ja gerundiivit.
Kyllä niin täytyy tehdä jotain asialle ennen sitä.
Kademielellä, koska toivoisin, että liikunta olisi itsestään selvä ja hyvää oloa tuottava osa arkeani.
Vaan aloitetaanpa alusta.
Olen aina ollut niitä ihmisiä, joilla on kaksi vasenta jalkaa. Jalkapoloiseni eivät ole koskaan kuulleetkaan toisistaan, vaan niillä kummallakin on oma elämänsä.
Kaikenlisäksi olen ihan oikeasti vahvasti vasemmalle puoltava tyyppi.
Murkkuiässä kävin urheasti pyörätuolitanssiryhmässä pystytanssijana.
Aina siihen asti, kunnes ohjaaja turhautuneena vinkkasi että kaikki muut ryhmän pystytanssijat, myös ne, joilla oli nimensä perässä diagnoosikirjaimia, olivat oppineet aloittamaan tanssin oikealla jalalla ja etenivät oikealle. Toisin kuin minä.
Aloitin aina vain pienellä vasemman jalan hypyllä ja yleensä vasemmalle.
En koskaan edennyt siinä tanssissa kahta ensimmäistä tahtia pidemmälle.
Enkä tanssissa ylipäätään.
Sama vaikeus kohtasi minut aikuisiällä, kun haaveilin irkkutansseista.
En kerta kaikkiaan pystynyt pitämään mielessäni mitä tuli läps-viuhin jälkeen, tein senkin vielä puolen vuoden harjoittelun jälkeen väärällä jalalla, väärinpäin ja aivan liian hitaasti.
Jotenkin se vesitti nautinnon koko tanssista.
(tuskainen flashback vuodelta 2015:
En ole ikinä, koskaan, enkä milloinkaan tykännyt ryhmäliikunnasta, saati osannut tanssia. Mutta niinpä vain tanssin.
Olin ihan järjettömän ylpeä itsestäni kun menin salin poikki että hop-hop-ja-hop, kauniisti, ja luullakseni myös rennon ryhdikkäästi yhdessä kaikkien muiden kanssa ihan kuin oikea tanssija.
Sitten katsoin itseäni peilistä ja huomasin että kappas kehvatsua, menenkin hop ihan väärällä jalalla ja lysyssä, kummallinen kurtistunut ilme kasvoillani.
No, toisella kierroksella oikein kovasti keskityin siihen että nytpä menen hop sillä jalalla millä kaikki muutkin ja taas olin niin järjettömän ylpeä itsestäni, enkä kyennytkään enää menemään toista hopia heti perään vaan jäin ällistyneenä ihmettelemään suunnattomia taitojani ihan niille sijoilleni.)
Ryhmäliikunnassa, vaikka asemoin itseni takariviin, onnistun sotkemaan puoli saliakin kun tuskailen jalkojeni kanssa.
En ole koskaan edennyt niin pitkälle, että olisin pystynyt ottamaan kädet mukaan. Ne riippuvat toimettomina kroppani jatkeena.
Ryhmäliikunta ja tanssi eivät selvästikään ole lajejani.
Punttisali ei ole lajini.
tuskainen flashback vuodelta 2016: tajuan kristallinkirkkaasti, että minulla on suunnilleen puoli vuotta aikaa oppia edes kohtalaisen hyväksi punttisalinkäyttäjäksi ennen seuraavaa lamaannuttavaa talvikautta.
Puolen vuoden kuluttua ihan varmasti tepestelen ympäriinsä pikkupikku-bikinissä sheikerini kanssa ja nojailen kaikenmoisiin härpäkkimiin joiden nimet olen siihen mennessä ehtinyt oppia, siitä alkaa epäilemättä onni ja autuus.
tällä hetkellä luimuilen pitkin seinänvieruksia päälläni hraH:n hylkäämä urheilupaita, joskus kauan sitten epähuomiossa hankkimani liian väljät pussihousut ja palauttamatta jääneeseen vichypulloon lorotettu vesitilkka, amatööri mikä amatööri, ei mahda mitään
Tunnustus - tällä suunnattoman suurella kolmen-ja-puolen-kerran kokemuksella - en vieläkään pidä punttisaleista.
Punttisali ei ole lajini samasta syystä kuin tanssikaan: kun en kertakaikkiaan erota oikeaa vasemmasta, kajautan itseäni päähän kaikilla tangoilla joita pitää nostaa pään yläpuolelle, enkä koe minkäänmoista nautintoa, kun yritän koordinoida jalkani ja käteni siten, että tapahtuisi jonkinmoista edistystä.
Kahvakuulia en ole uskaltanut edes harkita, kyllä ei ole kivaa jos semmoinen putoaa ensin päähän ja sitten vielä varpaille.
Ja uskokaa pois, olen yrittänyt. Olen ihan oikeasti yrittänyt tykätä punttisaleista. Ja mistä tahansa ryhmäliikunnasta.
Minulla on ollut salikortteja useammalle eri salille ja henkilökohtainen traineri (Lehtori). Olen testannut tai-chitä, afrotanssia, aerobiciä, perinteistä kehärummun tahtia, irkkutanssia, pyörätuolitanssia. Olen tenhyt kotona tasapainolautaa, pilatesta ja wiifit-joogaa.
Lenksaamisen aloitin hampaitani kirskutellen kun en muutakaan keksinyt ja vähän tykkäsinkin siitä.
Siihen asti kunnes fysio kauniisti huomautti, että sulla taitaa olla vähän vettä polvessa ja lenksa ei taida polvivaivaiselle olla se paras vaihtoehto, voisko ajatella muuta?
Pidin vähän taukoa ja kas kummaa, polvi todellakin oikutteli vähemmän.
Kropassa tuntuu hyvältä kiipeilyn jälkeen, mutta harvalla hallilla on riittävästi riittävän simppeleitä reittejä, ja sen lisäksi minulla on korkeanpaikanahistus, koordinaatiovaikeus ja porttikielto hallille niinä päivinä jolloin teini treenaa, eli kaikkina.
Uiminen on sentään ihan siedettävää.
Paitsi niinä päivinä, jolloin vesi on märkää, kylmää ja pimeetä ja radalla on kaksi mummoa rinnakkain.
Haluaisin olla aktiiviliikkuja.
Haluaisin liikkua päivittäin tai ainakin melkein sillä tavalla, että kropassa ja sielussa tuntuisi hyvältä.
Niin että siksi olen kade Tuulalle.
*
ps. kyllä käy sääliksi sen vanhussäilyttämön virikeohjaajaa, jonka asiakkaaksi päädyn. Louskuttelen leukojani ja murisen ja heittelen kepilläni kun yrittävät viedä minut juoksemaan karhukävelyä yhdessä muiden vanhusten kanssa päivän liikuntatunnille.
Muut sirkeät mummot vetävät jotain cirkuit-treeniä ja joogaa ja minä kärisen siellä että missä on mun oikea käsi, en löydä sitä ja tuokaa tänne kielioppikirja niin jäsennän mieluummin parit lauseet.
Sitten tulee tohtorismies, iskee minua rauhoittavalla kankkuun ja sanoo että rouvahyvä kyllä liikunta tekisi teille hyvää ja unohtakaa nyt vähäksi aikaa ne gerundit ja gerundiivit.
Kyllä niin täytyy tehdä jotain asialle ennen sitä.
 |
| keksiäkäinen eukko ja kiipeilytossut |
 |
| keksiäkäinen eukko uimatreenin jälkeen |
ei enää ikinä...
Koska olen aika viisas ja melkein minkä vain asiantuntija myös muiden kuin omasta mielestäni, niin annan hyviä vinkkejä useille ihmisille.
Tässä taannoin mentoroin yhtä tuoreehkoa perheenisää semmoisesta aiheesta kuin uudelleensisustamisvimma.
Sain nimittäin palvelevaan puhelimeeni tiedustelun, onko normaalia että tuoreehko äiti haluaa laittaa koko huushollin sisustuksen uusiksi.
Vastasin että onhan se, kun kevät sytkyttelee sisuksissa. Kenelle tahansa hormonitasapainottomalle ihmiselle tulee aina kevään tullen tarve joko lisääntyä, hankkia kissan-, koiran- tai vauvanpentuja tai vaihtoehtoisesti sisustaa koko ympäristönsä uusiksi.
Vähän myöhemmin palvelulinjalleni tuli samaiselta herrahenkilöltä kysymys, voiko mitenkään välttyä ostosreissulta pohjoisen huonekaluhelvettiin, jolla on myös kauniimpi ja soinnukkaampi nimi ja onko oikein laittaa vaimo ansaitsemaan ns. ikeapisteitä.
Vannoutuneena feministinä vastustin heti pisteytysjärjestelmää.
Konkarina osasin kuitenkin neuvoa, kuinka voi välttyä pohjolan huonekaluhelvettikiertueelta koko loppuiäkseen.
Ja koska olen auttavainen sielu, voin jakaa ohjeistuksen täällä ihan kaikkien iloksi.
Kas näin ansaitaan Ei Enää Ikinä Ikeaan -pisteitä kaikilta vaimoihmisiltä
Noudata ohjeita numerojärjestyksessä:
1. "ihanaiseni, sinulla on niin loistava maku. Luotan sinun arvioosi tarpeistamme"
2. "kyllä rakas, voit lunastaa mitä tahansa ikean verkkokaupasta minun luottokortillani. vaikka heti."
3. "voi sinä ihana sieluni valo ja elämäni suuri rakkaus sekä suloisen jälkikasvuni äiti, totta kai minä kokoan kaiken sen, mitä olet hankkinut. En tarvitse edes remppakaljaa (mutta sinä voit ottaa kuoharia). Pyydän avuksi luotettavan kaverin. Luemme yhdessä käyttöohjeet ennen kokoamista."
Kas näin; näitä ohjeita noudattamalla ei enää ikinä pohjoista huonekaluhelvettiä!
Aion hankkia patentin tälle konseptille viipymättä.
Se tullaan tuntemaan kohta maailmanlaajuisesti.
Homma on vähän hankalampi silloin, kun on itse se keväthuumaannuksessa ketturoiva vaimoihminen jonka kaiken lisäksi pitää järjestää suurjuhlat keväällä.
Että a) miten välttyä siltä reissulta itse b) myös verkkokaupalta ja c) saada uusi ilme kotiin d) mieluiten ei-omalla luottokortilla?
Kysyn vaan.
Tässä taannoin mentoroin yhtä tuoreehkoa perheenisää semmoisesta aiheesta kuin uudelleensisustamisvimma.
Sain nimittäin palvelevaan puhelimeeni tiedustelun, onko normaalia että tuoreehko äiti haluaa laittaa koko huushollin sisustuksen uusiksi.
Vastasin että onhan se, kun kevät sytkyttelee sisuksissa. Kenelle tahansa hormonitasapainottomalle ihmiselle tulee aina kevään tullen tarve joko lisääntyä, hankkia kissan-, koiran- tai vauvanpentuja tai vaihtoehtoisesti sisustaa koko ympäristönsä uusiksi.
Vähän myöhemmin palvelulinjalleni tuli samaiselta herrahenkilöltä kysymys, voiko mitenkään välttyä ostosreissulta pohjoisen huonekaluhelvettiin, jolla on myös kauniimpi ja soinnukkaampi nimi ja onko oikein laittaa vaimo ansaitsemaan ns. ikeapisteitä.
Vannoutuneena feministinä vastustin heti pisteytysjärjestelmää.
Konkarina osasin kuitenkin neuvoa, kuinka voi välttyä pohjolan huonekaluhelvettikiertueelta koko loppuiäkseen.
Ja koska olen auttavainen sielu, voin jakaa ohjeistuksen täällä ihan kaikkien iloksi.
Kas näin ansaitaan Ei Enää Ikinä Ikeaan -pisteitä kaikilta vaimoihmisiltä
Noudata ohjeita numerojärjestyksessä:
1. "ihanaiseni, sinulla on niin loistava maku. Luotan sinun arvioosi tarpeistamme"
2. "kyllä rakas, voit lunastaa mitä tahansa ikean verkkokaupasta minun luottokortillani. vaikka heti."
3. "voi sinä ihana sieluni valo ja elämäni suuri rakkaus sekä suloisen jälkikasvuni äiti, totta kai minä kokoan kaiken sen, mitä olet hankkinut. En tarvitse edes remppakaljaa (mutta sinä voit ottaa kuoharia). Pyydän avuksi luotettavan kaverin. Luemme yhdessä käyttöohjeet ennen kokoamista."
 |
| viikonlopun työrupeaman aikana rykäisty prototyyppi maailmanlaajuista suosiota kohta nauttivasta innovaatiostani |
Kas näin; näitä ohjeita noudattamalla ei enää ikinä pohjoista huonekaluhelvettiä!
Aion hankkia patentin tälle konseptille viipymättä.
Se tullaan tuntemaan kohta maailmanlaajuisesti.
Homma on vähän hankalampi silloin, kun on itse se keväthuumaannuksessa ketturoiva vaimoihminen jonka kaiken lisäksi pitää järjestää suurjuhlat keväällä.
Että a) miten välttyä siltä reissulta itse b) myös verkkokaupalta ja c) saada uusi ilme kotiin d) mieluiten ei-omalla luottokortilla?
Kysyn vaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)