Koko kuluva viikko on ollut yhtä hässäkkää: kaksiosaisia työpäiviä, erilaisia kokouksia ja kaiken alla kuplimassa nuorimmaisen muutto omilleen.
Torstaina lähdin töistä aiemmin.
Koko matkan bussissa nieleskelin liikutusta: penkkaripäivä. Sen nuorimmaisen - sen jonka ansioista olen ensimmäisen blogini (www.polut.vuodatus.net) perustanut, jonka vuoksi myös tämä blogi on olemassa.
Jäin bussista Kirkkopuistossa. Heti siinä ensimmäiset lähikuntien abirekat ajoivat ohi, täynnä elämää ja iloa pursuavia. Heittelivät karkkeja, huusivat silmät kirkkaina, vielä tuoreella äänellä abi-abi-abi!
Kulkueen varrelta löysin paikkani ja omani myös, täynnä elämää, olemisen iloa. Laitoin kuvan perheen ryhmään, siskonsa vastasi heti abi-abi-abi! Nieleskelin taas, ja yhä.
Parin tunnin päästä nuorimmainen soitti: treenien jälkeen omalle kämpälle, sieltä kavereiden kanssa yöhön ja sieltä ekaa kertaa omaan kotiin yöksi.
Me istuimme Lehtorin kanssa ensimmäistä kertaa ihan kokonaan vain kahdestaan. Se laittoi kirjansa sivuun, käänsi tuolinsa kohti ja katsoi silmiin.
**
Ps. Keskimmäinen tulee työssäoppimisjaksolle ja asettuu useammaksi viikoksi meille, että ei me sentään ihan kerrasta kaksin jäädä
Mä niin ymmärrän <3
VastaaPoista❤️
PoistaMitä? Muuttiko hän omaan kotiin penkkareista? No onpas ollut päivä. Nyt minä täällä nieleskelen. Kosketti kovin tuo lehtori. Kirja sivuun ja katsoi silmiin. Sydän!
VastaaPoistaOikee muuttopäivä on nyt (la) mutta joo, penkkareistaan jäi jo kämpilleen yöksi.
PoistaEttä olipa päivä.
Onhan se nyt pysäyttävä paikka, kun perheen pienin on abi ja muuti omaan kotiin <3
VastaaPoistaOn! Sen lisäksi että nieleskelin liikutusta koko päivän, ajattelin myös että ”nyt on homma paketissa, oon tehnyt kaiken sen mitä osaan ja pystyn”
PoistaMeidän abi muutti elokuussa, heti ku täytti 18. Esikoinen opiskelee toista vuotta muualla. On se taas uusi vaihe elämässä. Mut niin ylpee heistä itsenäisesti pärjäävistä
VastaaPoistaKyllä saatkin olla ylpeä!
Poista