Vuoden biisi

 Koronavuosina Ismo Alangolta taisi peruuntua joku iso keikka missälie ja sen sijaan esittivät televisiossa hyvin intensiivisen yhden miehen setin.

Alangon tuotanto ei ole missään vaiheessa mitenkään erityisesti puhutellut, olen toki joitain biisejä tiennyt ja muutamasta vähän tykännytkin, mutta noin yleisesti ottaen koko tyyppi on ollut vähän sellainen nojoo.
Mutta olipa hengästyttävän intensiivinen yhden miehen setti!
Ihan piti laittaa kirja pois ja keskittyä kuuntelemaan.

Ja vähän myöhemmin osuin vielä jonkun Alanko-aiheisen dokumentin ääreen.

Näistä kahdesta ohjelmasta jäi mukaani kulkemaan Risteys josta on muodostumassa tämän vuoden biisi.

Puhuttelee, osuu ja uppoaa niin syvästi, että sitä ei voi oikein kunnolla kuunnellakaan, kun heti ovat itkuvedet silmissä.

Tulen siihen risteykseen
missä ruuhka hiljenee
katulamput vanhenee ja vähenee

(...)

Tulen siihen risteykseen
missä viitat vähenee
kadun pätkät lyhenee
ja kapenee
kutsun toista kulkijaa
kadun kannen takojaa
en voi enää vaeltaa ja odottaa

-Ismo Alanko: Risteys-

Sen rinnalle on nousemassa vahvasti Semmareiden Viimeinkin kahden. Siinä on sitä samaa syvällekäyvää arkitodellisuutta, vääjäämätöntä muutosta. 

Herää, herää rakkaani,
On päivä valjennut!
Ja nuken vaatteet sängyn alta vinttiin kannettu,
Aika tullut luopua ja laskee menemään,
Omin siivin taivaankantta kauas etelään,

Ollaan viimeinkin kahden
Eikä kukaan kerro mitä tapahtuu,
Ollaan viimeinkin kahden
Eikä kukaan kerro minne,
Eikä kukaan kerro minne,
Eikä kukaan kerro minne,
Viimeinkin kahden,
Viimeinkin kahden,
Viimeinkin kahden,
Eikä kukaan kerro minne,
Eikä kukaan kerro minne,
Eikä kukaan kerro minne tie jatkuu.

- Tuomo Rannankari: Viimeinkin kahden -