luminostalgia

Mieslogiikka sentään miehiä ja niiden putkiaivoja!

Eilen oli herrakerhoa ja päänsärkyä.
Yhtä ja samaa asiaa on hierottu kohta jo vuosi, josta puoli vuotta aktiivisesti - eikä mitään tapahdu.
Eilen tilanne eskaloitui melkoisen punakaksi ja äänekkääksi.
Kun olin aikani kiusaantuneena yrittänyt kairata itseäni pöydän alle ja läpi lattian, totesin että eihän tämä homma etene, koska nuo kaksi eivät puhu edes samasta asiasta ja tarvitsevat joka tapauksessa tulkkia.
Yritin parhaan kykyni mukaan esittää leveästi hymyilevää blondia ja esittää riittävän tyhmiä kysymyksiä että päästäisiin edes jotenkin eteenpäin.
Kävimme tänä aamuna UPM:n kanssa vielä kerran kokouksen annin läpi, mietimme akuutit priorisoitavat, jotka täytyy olla hanskattuna heti vuodenvaihteesta.
Syvään avantoon mennään, pää edellä ja lujaa vauhtia, mutta tilanne ei jätä mitään muita mahdollisuuksia.

*
Kävelimme eilen illansuussa Isoveljen kanssa metsänlaitaa koululle (tämä oli ennen herrakerhoa) ja pysähdyimme niskat kenossa katsomaan suurta tähtitaivasta ja pimeyttä.
Pakkanen ja lumi tuoksuivat, talven tuttu kylmyys ympäröi meitä.

"Soi huurteessa helinä huilun, niin kirkas on tähtinen yö..."

Herrakerhoon kipittäessäni pysähdyin ihan pieneksi hetkeksi henkäisemään luistinkentän laidalle. Vedin kipakkaa pakkasilmaa keuhkojen täydeltä, katselin kentän kellanoransseja valoja, kuuntelin luistinten kahahtelua.
Miksi pakkaset, lumen tuoksu ja luistinten ääni vievät minun niin kovin nostalgisiin tunnelmiin?

*

kalenteri- ja pyykkikiro

verstaalla melkein normaali aamu: melko lämmintä, kompuutterit toimivat horjuen, pientä häikkää tulostimessa, vessa edelleen vaiheessa.
Ja laatikoita joka hemmetin puolella.
Työpöytäni on pahvilaatikkokasan takana.
UPM:n työpöytä on toisen pahvilaatikkokasan takana.
Uudella Työntekijällä on pahvilaatikkobarrikadi.
Pujottelemme muutenkin ahtaissa tilossa toistemme ohi ähkien ja muristen. Mikä on toisaalta hauskaa ja imartelevaakin, koska verstas on suunnilleen ainoa paikka maailmassa, missä tunnen olevani siro, pieni ja ketterä.

*

Luulisi että näin vuoden loppua kohden sitä jo hallitsisi kaikenlaiset logistiset kiemurat, joita arki voi eteen heittää, mutta mitä vähemmiksi kalenterin sivut käyvät, sitä enemmän niissä tuntuu olevan merkintöjä, ja sitä herkemmin unohdan normaalit aikataulut ja systeemit.
En pysty millään muistamaan, alkaako Isoveljen sanataideryhmä tasalta vai puolelta ja milloin se oikeastaan päättyy. Hätinä huomaan, että Pikkusiskon pitäisi käydä viulutunneillaan, ja ellei tuttavaäiti muistuttelisi Isosiskon tanhuista, jäisivät polkatkin polkkaamatta.
Kalenterissa on joulujuhlaa ja joulukirkkoa kertaa kolme, ja siihen päälle kaikki ylimääräiset milloin minkäkin kauden päättäjäiset tai avajaiset.
Ja koska olen yleensä kaiken lisäksi sivun verran jäljessä ajastajassani, on elämämme yhtä logistista kaaosta.
(onneksi kohta on joululoma!) (toivottavasti saan UPM:lta luvan pitää pois kaikki ylitunnit!)

Luulisi myös, että kun on reilut kymmenkunta vuotta elänyt lapsiperhe-elämää, tajuaisi jotain elämän reaaliteeteista.
Viikkasimme eilen urakalla pyykkiä ja hraHakkarainen ähkyi pyykkikasan kokoa. Minäkin kävin sitä ällistelemään: justiinsahan tuo pyykkikori oli typötyhjä ja kaikki vaatteet kaapeissaan - miten on mahdollista että meillä on taas pyykki-Everest edessämme?
Kevyellä kerto- ja ynnälaskutoimituksella humanistikin käsitti että viisi aluspukinetta plus viisi sukkapukinetta plus viisi paitapukinetta kertaa kolme pyykkäämätöntä päivää on vähintäänkin pyykkimatterhorn.

Onneksi ei olla suurperhe. Pää hajoaisi.

siivouksen kiro

kai te tiedätte, mikä siivoamisessa on tyhmintä?

No se, kun se ei koskaan ikinä tule valmiiksi. (suora sitaatti Pikkusiskolta: "äiti mun käy sua sääli, kun just eilen sä siivosit, ja taaaaas täällä on ihan sekaista")

Niin kuin nälkäkin: se ei tule ikinä valmiiksi. Vaikka kuinka gourmet-kokkaisit keittiössäsi, on muutaman tunnin päästä taas joku nälissään ja koko homma alkaa alusta uudestaan. (ja siinä sivussa sotkeutuu se ihana keittiö, jonka juuri sait melkein siistiksi. Pannahinen!)

Paitsi että vielä pahempaa siivoamisessa sen loppumattomuuden lisäksi on sen lisiminen.

Sinulla on joku tietty peruskuvio, jota pyörität viikosta toiseen - hinkkaat vessat, imuroit, huitaiset lattiat kostealla - mitä nyt kukakin keksii; toiset siivoavat enemmän, toiset taas lukevat enemmän.

No, sitten erehdyt tekemään jotain vielä vähän lisää, ihan pikkuisen enemmän. Vähän niin kuin huvin vuoksi, silkkaa hetkellistä tunnollisuuttasi ja masokistisuuttasi.

Rupeat vaikkapa pyyhkimään ovenkahvojen lisäksi myös jonkun toisen kohdan. Tai rupeat vaikka pyyhkimään ne ovenkahvat yhden kerran sijaan kaksi kertaa viikossa.

Jos ovenkahvat olivat tähän asti selvinneet ihan hyvin perjantaista perjantaihin ilman huomiotasi, niitä tuleekin yhtäkkiä ihan hirvittävän vaativaisia, ja jo tiistaina, viimeistään keskiviikkona, ne näyttävät kuonaisemmilta kuin kuraiset kengänpohjasi. Ja asialle on tehtävä heti jotain.

Ja sitten olet pääsemättömissä niiden typerien ovenkahvojen kanssa, saat jynssätä niitä keskiviikkoisin ja perjantaisin ja aina silloin kun joku ilmoittaa olevansa tulossa kylään vaikka ne olisi juuri jynssätty, koska yhtäkkiä ilman mitään järkevää syytä aloit huomata ne.

Kohta ei riitä kaksi kertaa viikossa, vaan puunaat niitä pirskatin ovenkahvoja maanisesti kuin mikäkin addikti aina ohikulkiessasi.

Ja sitten huomaat, että ovenkahvojen lisäksi voisi tuosta ohimennen nykäistä vähän pölyrättiä tuolla lattialistojen tuntumassa...

Sotkusokeana ja vannoutuneena siivoamisen vastustajana pelkään ja kavahdan päivää, jolloin alan imuroida kahdesti, koska kerta ei enää riitä.

Tai vaihtoehtoisesti sitä päivää, että alan tehdä sen kaiken kunnolla, huolellisesti ja täydestä sydämestäni, enkä puolivillaisesti, samalla haaveillen.

Älkää käsittäkö väärin.

Rakastan pintoja. (ja inhoan roinaa, ryönää, sälää ja roipetta. Pois vaan kaikki!)

Rakastan kissankarvattomia mattoja.

Rakastan sitä tunnetta kun on saanut raivattua ryönäkasat pois. (silti haalin kasoja ja kekoja. Ihan lakkaamatta)

Rakastan aivan erityisesti keittiötäni, joka kesäisen tuplaraivauksen (kamat rankalla kädellä peraten ulos vanhasta; kamat valikoiden sisään uuteen) jäljiltä on tarkoituksenmukainen, ilmava ja järjestyksessä.

Mutta hitto vieköön kun sitä hommaa saa olla tekemässä ihan jatkuvasti.

Ei ehdi tehdä mitään muuta tärkeää, esim. lorvailla, lekotella, laiskotella tai lueskella. (aikuisena oleminen on ihan tyhmää.)

*

tämän purnan iloksenne tuotti hän, joka yhä vuottaa kutsua pressan kekkereille.