olen selviytynyt kunnialla joulukauden ensimmäisestä joulujuhlasta: päiväkodin jouluhartaus pidettiin tänä aamuna.
Värisen liikutuksesta kun katson pieniä paimenia - heidän kylmästä sierrettyneitä nuhaisia neniään, ja niitä koukkupäisiä keppejä, joita hetki sitten käytettiin taisteluvälineinä takahuoneessa.
Pikkuriikkisiä enkeleitä, joiden sukkahousut ovat krympyssä nilkkojen ympärillä ja sädekehät vinossa punaisten hiuspompuloiden päällä.
Ja Joosefia ja Mariaa, jotka ovat juuri niin hämmentyneitä kuin arvelen heidän olleen, kun pienet tietäjät tulevat lahjoineen.
Koko esiintyjäkaarti on yhtaikaa ylpeä ja ujo ja jaksaa kauniisti kuunnella loppuun asti kasetilta tulevan laulun.
Selviydyn vielä siitäkin kun oma pieneni soittaa krihisevänkrahisevasti ja hätinä tunnistettavasti Heinillähärkien.
Niin rohkeasti.
Ja kauniisti.
Mutta kun pienet esiintyjät tulevat takahuoneesta salin puolelle ja laulavat täydestä sydämestään joulupuu on rakennettu ei pelkkä nieleskely enää riitä. On kaivettava esiin nenäliina.
*
tanskalaisen maalaisromantiikan kiro
Vietin eilen hyvän tovin pohtien, miksi ihmeessä maalaisromanttiset askartelu- ja sisustusblogit tekevät sen minkä tekevät tällaisen muppetshown pyörittäjälle.
En oikeasti edes pidä siitä tanskalaisesta vaaleasta maalaisromantiikasta, jossa on hörhelöitä ja sieviä takorautaisia kattokruunuja ja emalisia sinikukallisia maitokannuja ja pesukomuutteja. Kun en ole yhtään hörhelö.
Se tunne johtuu laifstailista.
Tai sitten imitzistä.
Mahdollisesti molemmista.
Jos on aikaa asetella maitokannuja pesukomuutteihin ja kietoa ihania vaaleanpunaisia helmiä kattokrunuun (aidot kynttilät!) koristeeksi, niin on sellaisen ylivertaisen ihmisen laifstail.
Sellaisen laifstail-ihmisen elämänhallinta on ihan selvästi jollain korkeammalla tasolla.
Sen uhmaikäiset juovat nätisti lasista eivätkä läikytä päälleen, vaikka kääntäisivät lasin nurinpäin täynnä mustaherukkamehua.
Kun taas muppetshowssa uhmaikäinen onnistuu läikyttämään läikyttämättömästä nokkamukista päälleen vettä ja värjäämään sillä vedellä itsensä oranssiksi.
Kyllähän ne maalaisromanttiset lapsetkin epäilemättä jossain nurkan takana änkeröivät vastaan, ja minä puolestani leivon leipäni itse niin että pastakeittiössä ihan oikeasti tuoksuu kodilta - mutta silti.
Kun aina tuntuu siltä että olisi se rumpuja soittava elukka siinä muppetien alkutunnarissa.
*
Huomenissa Pikkusisko soittaa päiväkodin jouluhartaudessa Heinillä härkien kaukalon.
En oikeasti edes pidä siitä tanskalaisesta vaaleasta maalaisromantiikasta, jossa on hörhelöitä ja sieviä takorautaisia kattokruunuja ja emalisia sinikukallisia maitokannuja ja pesukomuutteja. Kun en ole yhtään hörhelö.
Se tunne johtuu laifstailista.
Tai sitten imitzistä.
Mahdollisesti molemmista.
Jos on aikaa asetella maitokannuja pesukomuutteihin ja kietoa ihania vaaleanpunaisia helmiä kattokrunuun (aidot kynttilät!) koristeeksi, niin on sellaisen ylivertaisen ihmisen laifstail.
Sellaisen laifstail-ihmisen elämänhallinta on ihan selvästi jollain korkeammalla tasolla.
Sen uhmaikäiset juovat nätisti lasista eivätkä läikytä päälleen, vaikka kääntäisivät lasin nurinpäin täynnä mustaherukkamehua.
Kun taas muppetshowssa uhmaikäinen onnistuu läikyttämään läikyttämättömästä nokkamukista päälleen vettä ja värjäämään sillä vedellä itsensä oranssiksi.
Kyllähän ne maalaisromanttiset lapsetkin epäilemättä jossain nurkan takana änkeröivät vastaan, ja minä puolestani leivon leipäni itse niin että pastakeittiössä ihan oikeasti tuoksuu kodilta - mutta silti.
Kun aina tuntuu siltä että olisi se rumpuja soittava elukka siinä muppetien alkutunnarissa.
*
Huomenissa Pikkusisko soittaa päiväkodin jouluhartaudessa Heinillä härkien kaukalon.
korttitalkoot
vielä viikko. Vai enää viikko?
Naperoiden loman alkuun. (toivottavasti omanikin)
Kävimme eilen kauhukolmikon kanssa polskimassa lähihallin vesissä. Pikkusiskokin - joka tähän asti on alkanut palella ensimmäisen viidentoista minuutin uiskentelun jälkeen - jaksoi mukana melkein koko kolmevarttisen.
Reilun kahden viikon kuluttua hän täyttää jo seitsemän.
Minun pikkiriikkinen pienimmäiseni tulee oppivelvollisuusikään.
*
Olen hassannut puolet kalliista (ja hyvin hiljaisesta) työajastani ihanien sisustus- ja askartelublogien lukemiseen.
Miksi minusta tuntuu siltä, että meidän käänteissämme on aina aimo annos muppetshowta mukana?
Pidimme viikonloppuna joulukorttitalkoot.
Osoitekirjamme on hämmentävä: osa ystävistä on aakkostettu etu-, osa sukunimen mukaan, kohdasta J löytyy lista: joulukortit.
Kortit sinkoilivat ympäri pöytää yhdeltä toiselle: "mitä tähän kirjoitetaan?", "kenelle tämä tulee?", "missä on tämän kuori?" "kuka oikein on Iso-M?" "mihin mä saan kirjoittaa?" "millainen kortti laitetaan näille?" "älkää nyt katsoko, tähän tulee salaviesti!" "missä on mun kynäni?" "mikä onkaan kummien osoite?"
Joululaulut raikasivat, kortit humisivat ilmassa kuin taikurin pakasta karanneina - ja puolessa tunnissa kaikki oli ohi.
"äiti, sun pitäis kyllä järjestää sun osoitekirja uudestaan!"
Hengästyneenä keräsin kasaan korttinipun, joulutarrat ja muun rekvisiitan.
Milloin minusta tulee seesteinen, askarteluhenkinen ja vaalea?
Naperoiden loman alkuun. (toivottavasti omanikin)
Kävimme eilen kauhukolmikon kanssa polskimassa lähihallin vesissä. Pikkusiskokin - joka tähän asti on alkanut palella ensimmäisen viidentoista minuutin uiskentelun jälkeen - jaksoi mukana melkein koko kolmevarttisen.
Reilun kahden viikon kuluttua hän täyttää jo seitsemän.
Minun pikkiriikkinen pienimmäiseni tulee oppivelvollisuusikään.
*
Olen hassannut puolet kalliista (ja hyvin hiljaisesta) työajastani ihanien sisustus- ja askartelublogien lukemiseen.
Miksi minusta tuntuu siltä, että meidän käänteissämme on aina aimo annos muppetshowta mukana?
Pidimme viikonloppuna joulukorttitalkoot.
Osoitekirjamme on hämmentävä: osa ystävistä on aakkostettu etu-, osa sukunimen mukaan, kohdasta J löytyy lista: joulukortit.
Kortit sinkoilivat ympäri pöytää yhdeltä toiselle: "mitä tähän kirjoitetaan?", "kenelle tämä tulee?", "missä on tämän kuori?" "kuka oikein on Iso-M?" "mihin mä saan kirjoittaa?" "millainen kortti laitetaan näille?" "älkää nyt katsoko, tähän tulee salaviesti!" "missä on mun kynäni?" "mikä onkaan kummien osoite?"
Joululaulut raikasivat, kortit humisivat ilmassa kuin taikurin pakasta karanneina - ja puolessa tunnissa kaikki oli ohi.
"äiti, sun pitäis kyllä järjestää sun osoitekirja uudestaan!"
Hengästyneenä keräsin kasaan korttinipun, joulutarrat ja muun rekvisiitan.
Milloin minusta tulee seesteinen, askarteluhenkinen ja vaalea?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)