herään 23.57 bäm-mämiin. bäy-äy-äm-ämmääm. vääk. bäy-äyy.
Kompuroin halki pimeän kohti ääntä.
Leevi istuu kylpyhuoneessa suihkun alla ja tuijottaa seinää. Ja huutaa. bäy-äy. Ja hakkaa seinää.
Menemme yhdessä yöpalalle. Leevi rouskuttaa kissanraksuja, minä juon kulauksen vettä.
Menemme yhdessä takaisin nukkumaan. Leevi miettii, kiipeäisikö ihan viereen vai käpertyisikö jalkopäähän. Bäy-äy vielä kerran.
Pikkukisuun iskee yöllinen kakkahepuli. Ensin pitää kaivaa kuoppa, suunnilleen kiinaan asti. Sitten pitää huutaa: vääk-setulee-setulee! Toimitusta seuraa luonnollisesti laukkati-laukkaa pitkin eteisen käytävää, ja yök, röntsät jäävät tietysti peräkarvoihin, pitää juosta vielä kovempaa. Ja sitten pitää peittää. kraaps-kraaps.
Leevi hermostuu mokomaan keskenkasvuiseen hepuliin. Takaisin kylppäriin huutamaan.
Menen hakemaan kissan uudestaan. Menemme uudestaan yöpalalle.
Ja nukkumaan.
Herään taas tunnin päästä. Leevi istuu taas kylpyhuoneessa. bäy-äy.
Missäköhän se luulee olevansa?
Käymme yöpalalla. Tällä kertaa riittää kun näytän keittiönovea.
Viideltä käymme jälleen yöpalalla. Kylpyhuoneen kautta, luonnollisesti.
Onkohan se eksyksissä uudessa kodissamme?
Tilitän aamulla yöllistä tuskaani. Kukaan muu ei ole kuullut mitään.
Lapset huomauttavat että Leevi haluaa aina istua vaatekaapeissakin.
Ehkä se etsii tietä Narniaan?
Tämä kylppärin seinäntuijottaminen ja hakkaaminen on aivan uusi ilmiö.
Ei se ainakaan enää mitään kuule.
Ei tule vaikka kutsutaan ja kolistellaan ruokakippoja. Viiru kyllä tulee, vähän samannäköisenä kuin mansikki lypsylle, vatsareppu reippaasti löllyen.
Leevi on pelkkää nahkaa, vaikka se syö koko ajan. Ja kyljistä ovat kuviot harmaantuneet, sen huomasin eilen.
Voiko kissa dementoitua?
parisuhteellisuuksia 2
tänään Elisa on kirjoittanut kauniisti parisuhteista. Ja paljolti samoista syistä, kuin miksi niitä olen itse viime aikoina pohdiskellut.
Varsinkin pikkulapsiperheissä arki niin nopeasti kasvaa parisuhteeseen ja suhteen väliin: oma väsymys ja tyytymättömyys, riittämättömyys, elämäntilanteen iso muutos heijastuvat väistämättä myös toiseen osapuoleen. Juuri niissä vuosissa tarvitaan malttia. Ja niiden vuosien jälkeen aikaa ja halua katsoa ohi sen arkisen.
Tiedättekö sen, kun pesee ikkunoita?
Ei mitään kovin hehkeää hommaa, hidasta ja vähän työlästäkin joskus. Pitää availla monikerroksisia laseja, kiipeillä emännänjatkolle ja lutrata vesien kanssa, aina nekin valuvat kainaloihin. Ja sitä paitsi, lasi näyttää ihan hyvältä. Vähän sormenjälkiä ehkä. Ruskan värit näkyvät ikkunasta, lapset pelaavat pihalla, verhot ovat siististi.
Otat verhot alas, viet pesuun, kuivaat ja silität. Otat ikkunanpesuvälineet ja peset lasin. Yhtäkkiä se sama tuttu maisema näyttää paljon selkeämmältä ja kirkkaammalta. Verhot laskeutuvat vähän kauniimmin. Ei haittaa vaikka lasin nurkkiin jää vähän kuivaamisen jälkiä, ei tarvitse olla täydellinen.
Arkinen kuona on poissa ja värit ovat selkeämpiä.
Voihan sitä tehdä valinnan: en pese. En jaksa, en halua, jätän sen jonkun toisen tehtäväksi. Mutta pitäisikö, maksaisiko vaivan yrittää?
Ja aivan kuten ne iänikuiset laiharit, myös ikkunanpesut täytyy aina vain tehdä uudestaan ja uudestaan.
Arjessa - elämässä - on yhtäaikaa lohdullista ja turhauttavaa se, että aina on jaksettava aloittaa uudestaan. Tehtävä taas kerran se sama, minkä juuri eilen muistaa ihan varmasti tehneensä.
*
oikeasti halusin tietysti leuhkia sillä, että JO nyt, kolmen kuukauden asumisen jälkeen, sain pestyä Lintukodon sisäovien lasit. Isosiskon suosiollisella avustuksella.
Varsinkin pikkulapsiperheissä arki niin nopeasti kasvaa parisuhteeseen ja suhteen väliin: oma väsymys ja tyytymättömyys, riittämättömyys, elämäntilanteen iso muutos heijastuvat väistämättä myös toiseen osapuoleen. Juuri niissä vuosissa tarvitaan malttia. Ja niiden vuosien jälkeen aikaa ja halua katsoa ohi sen arkisen.
Tiedättekö sen, kun pesee ikkunoita?
Ei mitään kovin hehkeää hommaa, hidasta ja vähän työlästäkin joskus. Pitää availla monikerroksisia laseja, kiipeillä emännänjatkolle ja lutrata vesien kanssa, aina nekin valuvat kainaloihin. Ja sitä paitsi, lasi näyttää ihan hyvältä. Vähän sormenjälkiä ehkä. Ruskan värit näkyvät ikkunasta, lapset pelaavat pihalla, verhot ovat siististi.
Otat verhot alas, viet pesuun, kuivaat ja silität. Otat ikkunanpesuvälineet ja peset lasin. Yhtäkkiä se sama tuttu maisema näyttää paljon selkeämmältä ja kirkkaammalta. Verhot laskeutuvat vähän kauniimmin. Ei haittaa vaikka lasin nurkkiin jää vähän kuivaamisen jälkiä, ei tarvitse olla täydellinen.
Arkinen kuona on poissa ja värit ovat selkeämpiä.
Voihan sitä tehdä valinnan: en pese. En jaksa, en halua, jätän sen jonkun toisen tehtäväksi. Mutta pitäisikö, maksaisiko vaivan yrittää?
Ja aivan kuten ne iänikuiset laiharit, myös ikkunanpesut täytyy aina vain tehdä uudestaan ja uudestaan.
Arjessa - elämässä - on yhtäaikaa lohdullista ja turhauttavaa se, että aina on jaksettava aloittaa uudestaan. Tehtävä taas kerran se sama, minkä juuri eilen muistaa ihan varmasti tehneensä.
*
oikeasti halusin tietysti leuhkia sillä, että JO nyt, kolmen kuukauden asumisen jälkeen, sain pestyä Lintukodon sisäovien lasit. Isosiskon suosiollisella avustuksella.
gaudeamus!
En malttanut olla provosoitumatta rva Kepposen kirjoituksesta.
Kyllä kuulkaa meillä täällä kolmannella sektorilla on asiat hienosti!
Avokonttori on ehkä lievää liioittelua, mutta on hieno yhtenäinen postimerkin kokoinen työtila, johon juuri ja juuri mahtuu kolme ihmistä taiten istumaan, on tuulessaväräjävän vetoiset maisemaikkunat ja sisälämpötila nousee yleensä päivän mittaan yli kahdenkymmenen asteen. Ainakin niinä päivinä kun olemme kaikki toimistolla yhtaikaa.
On näköala juoppoputkaan.
On oma (sekainen) työpiste, oma kompuutteri ja lankaliittymä.
Kahvit firman piikkiin ja keksit myös. (harmillista, pähkinät joutuu ostamaan itse!)
Ja tänä aamuna kun tulin töihin, oli pöydälläni korkkaamaton ouzo-pullo.
*
Isoveli selitti eilen: "...sit me opeteltiin konjugaatioita..."
Oli tunnustettava että sisäinen kielitieteilijäni on täysin unohtanut mitä tarkoittaa konjugaatio.
"no, se on verbien taivuttamista. Kato. gaude-O, gaude-S, gaude-T..."
Kyyneleet tulvahtivat silmiini: "gaude-MUS, gaude-TIS, gaude-NT"
"osaathan sä äiti!" kannusti poikanen.
Alan ymmärtää niitä ihmisiä jotka ovat pohjattoman ylpeitä siitä, kun jälkikasvu seuraa vanhempiensa askelissa.
"gaudeamus igitur..." (iloitkaamme siis!)
Kyllä kuulkaa meillä täällä kolmannella sektorilla on asiat hienosti!
Avokonttori on ehkä lievää liioittelua, mutta on hieno yhtenäinen postimerkin kokoinen työtila, johon juuri ja juuri mahtuu kolme ihmistä taiten istumaan, on tuulessaväräjävän vetoiset maisemaikkunat ja sisälämpötila nousee yleensä päivän mittaan yli kahdenkymmenen asteen. Ainakin niinä päivinä kun olemme kaikki toimistolla yhtaikaa.
On näköala juoppoputkaan.
On oma (sekainen) työpiste, oma kompuutteri ja lankaliittymä.
Kahvit firman piikkiin ja keksit myös. (harmillista, pähkinät joutuu ostamaan itse!)
Ja tänä aamuna kun tulin töihin, oli pöydälläni korkkaamaton ouzo-pullo.
*
Isoveli selitti eilen: "...sit me opeteltiin konjugaatioita..."
Oli tunnustettava että sisäinen kielitieteilijäni on täysin unohtanut mitä tarkoittaa konjugaatio.
"no, se on verbien taivuttamista. Kato. gaude-O, gaude-S, gaude-T..."
Kyyneleet tulvahtivat silmiini: "gaude-MUS, gaude-TIS, gaude-NT"
"osaathan sä äiti!" kannusti poikanen.
Alan ymmärtää niitä ihmisiä jotka ovat pohjattoman ylpeitä siitä, kun jälkikasvu seuraa vanhempiensa askelissa.
"gaudeamus igitur..." (iloitkaamme siis!)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)