reseptiloma

Minulla on kuulkaa hieno idea.

Pitäisi olla semmoinen mittari, jolla vaikka korvasta voisi mitata että millainen ruuhka ihmisen päässä on.

Minulla on usein kova.

Dominopalikat kaatuilevat toistensa päälle ja limittäin ja on ajoittaista lievää oikosulkuakin ilmassa kun on niin moniäänistä väittelyä päässäni.

Ikävänluontoistakin on usein se väittely.
Öiseen aikaan varsinkin.

Niin olisi mittari ja menisin lääkäriin ja se lääkäri lykkäisi mittarin korvaan ja katsoisi että millä desibeleillä (tai ehkä siihen on joku muu mittayksikkö?) ne äänet siellä kinastelevat ja paljonko niitä on. Olisi tarkka asteikko, että jos on yli x ääntä ja desibeliä, niin heti pitää hoitaa.
(vähän niin kuin jos on liian vähän hemoglobiinia, pitää ottaa rautaa, tai mitä sitä nyt kaikkia vaivoja erilaisilla mittareilla ihmisistä saadaan kaivettua ulos.)

Sitten se lääkäri sanoisi huolehtivaisesti että rouva-hyvä, nyt teidän ihan ehdottomasti täytyy hetki saada levätä.

Se kirjoittaisi reseptin ja minä menisin apteekkiin lunastamaan sen reseptin.

Siinä olisi että ihan ehdottomasti pitää tämän ihmisen saada maata 7pv all-inclusive -hotellissa huolia vailla ja auringossa, uima-altaalla lukemassa. (voisi olla myös 10pv tai 2vko).

Apteekista voisi saada heti mukaan semmoisen valmiin lentolaukun, missä olisi uikkarit ja aurinkorasvaa ja hellehattu valmiiksi pakattuna että heti saisi suikahtaa matkaan, kun kuuri pitää aloittaa ihan nyt heti. Paitsi minä haluaisin kyllä hakea muutaman kirjan myös mukaan. Tai ehkä siellä hotellissa voisi olla kaikenkattava kirjasto?

Semmoinen pakollinen reseptiloma olisi kohtuuhintainen, kun olisi kitkerä ja karvas lääke otettavaksi, ja tietysti kerryttäisi maksukattoa myös. 

Käsikaupasta saisi tietysti kovemmalla hinnalla ja se pitäisi ottaa viralliseen loma-aikaan.
Reseptöidylle aurinkolomalle ei työnantajakaan voisi mitään kun olisi ihan pakko ottaa se.
Melkein kuin olisi karanteenissa, että ei yhtään saisi olla töiden kanssa tekemisissä ettei pää poksahda. (tai perheen, jos se aiheuttaa päänsisäistä. tai mikä nyt kenelläkin aiheuttaa)

Voisi myös sisältää kohtuullisessa määrin liikuntaa ja muuta ohjattua aktiviteettia mutta enimmäkseen semmoista että hiljenisi se päänsisäinen edes jollain tavalla.

Ehkä enintään kerran vuodessa voisi saada reseptilomaa.

Ja ensin olisi tietysti jotain muuta konservatiivisempaa hoitoa ja yritystä vaientaa kinastelevat sisäiset stressiäänet.

Ehkä voisi myös perustaa semmoisia ryhmiä reseptilomalaisille että olisi kohtalotovereita siellä auringossa.

Lapsikin sen tietää...

Yhtenä päivänä meidän naapuri kysyi, että voisinko viedä heidän taaperonsa vanhempi-lapsi-tanhutreeniin kun vanhemmat sairastavat.

Lupasin.

Koska minulla on kotona oma henkilökohtainen kansantanssija, pyysin häneltä konsultaatiota muutamassa minua askarruttaneessa asiassa, mm. mitä kuuluu pukea päälle (liikunnalliset vaatteet) ja millä jalalla aloitetaan (sillä millä käsketään).

Pistin teinin valitsemaan että kumman paidan pistän päälleni

Teini paheksui, luonnollisesti.

Eihän minulla ole tanssitossujakaan.
Olisin halunnut lainata teinin kansantanssitossut, mutta se kieltäytyi koska riskinä on kuulemma se, että astun parini varpaille ja liiskaan ne, varsinkin kun sanoin että haluan tömistellä paljon.

Sain lainaan semmoiset pehmeät harjoitustossut, joilla ei kuulemma tule niin pahaa vahinkoa aikaan.
Teini toivoi myös, ettei mennä kovastikaan semmoisia missä täytyy mennä kyykkyyn, koska molemmat polveni narisevat niin kovaäänisesti että lapsikin pelästyy sitä meteliä.

Sitten kysyin että jos mennään Seni tai Pilkutin, niin mikä on aloitusasento ja kummalla jalalla tömistellään.
Teini sanoi, että siellä vain leikitään eikä mitään kunnolla tanssita ja käski laulaa mukana kaikissa lauluissa niin, ettei paljastu se mitä kotona yleensä lauletaan. (Semmareiden Paska maanantai)
Sitten teinille selvisi, että tunnin ohjaa normaalin ohjaajan sijaan hänen oma ohjaajansa. Teini alkoi pelätä että hänet huostaanotetaan takautuvasti kun paljastuu minun todellinen luonteeni.

Pakkasin tanssireppuuni tanssitossut ja juomapullon, vara-akun, tabletin, kuulokkeet, kirjan, varapaidan, puhelimen, johdot, lääkkeet, eväät ja kaiken muun tarpeellisen.
Teini kysyi, että mihin maailmanympärimatkalle minä oikein olen menossa. "Se on vaan tanssitunti, se kestää kolme varttia" (selvästikään teini ei ole koskaan mennyt mihinkään harrastukseen lapsen kanssa, mitä vain voi tapahtua)

Muistin ottaa mukaan myös sen naapurin tenavan ja pääsimme perille ihan oikeaan osoitteeseen ja kaapin pohjalta oli löytynyt kumminkin ihan sovelias paitakin ilman mitään ylimääräisiä tekstejä ja olin ihan tanssitäpinöissäni.
Niin eikös vain se tenava heti ekasta tahdista ilmoittanut että ei muuten tanssi minun kanssani vaan meni piiloon sen ohjaajan selän taakse.

Kyllä on kuulkaa itsetunto koetteilla kun lapsikin tietää sen, ettei minun kanssani tanssimisesta tule mitään.
Se epatto teki satunnaisia pyrähdyksiä minun parikseni mutta aina kivoissa leikeissä se jätti minut tanssahtelemaan yksikseni.

Urheasti menin kaikki asikkalan puiset rattaat ja muut.
Ja se olikin joku edistyneempien ryhmä kun katrillia tanssittiin myös ja osasin kaikki kohdat.
Mukana lauloin myös kovalla äänellä. Aina sitä laulua kuin kuului eikä muuta.
Ja se oli minusta hauskaa paitsi kun kontataan-kontataan-kontataan-stop koska siitä minun polveni olivat vähän eri mieltä.

En tunnin jälkeenkään unohtanut sitä tenavaa mihinkään ja se oli taas minun paras kaverini.

Jäimme johonkin outoon bussipoimuun kun en enää osannut pukea pikkulasta ja jouduimme kävelemään kotiin, mikä oli minusta ihan mukavaa kyllä.
Ja meillä oli ihan päättömät ja hauskat jutut.

Mutta kävellessä mietin itsekseni semmoista, että en oikeastaan juurikaan tykkää lapsista.
En oikein tunne oloani mukavaksi lasten kanssa. (minun on oikeastaan aika vaikea uskoa, että olisin kasvattanut kolme omaa lasta, kun kyllä se niin takkuista on se oleminen)
Ne muiden kakrut ovat kyllä ihan hauskoja jostain kauempaa tarkasteltuna, mutta kyllä minä olen jo osani siitä mylläkästä saanut ja se riittää hyvin, kiitos vain.
Ja että jos olisi minun tenavani ollut, niin olisi ollut erilainen kuri ja nuhde, mutta vierasta ei oikein samalla tavalla voi käskyttää.

Tanssiminen oli kyllä aika kivaa.
Mietin että miltä Lehtori näyttäisi a)kansantanssiasussa ja b) kun ehdottaisin sille, että ruvetaan kansantanssimaan.
Mietin myös että miltä teini näyttäisi jos a) ja b).
Ehkä en kumminkaan.



ps.
tämän saman pikku-epelin kanssa olen ollut tanssikriizissä ennenkin.
ja jos jostain omituisesta syystä joku tanssiparini läheinen sattuisi lukemaan tämän, niin kaikki meni ihan hienosti. <3

ps2.
isot lapset ovat silti parempia. Ihan on erilaista jutella salakirjoituksista, lisäpainoleuanvedosta ja kansantanssin syvällisemmästä olemuksesta kuin arvuutella että mikä eläin.

hurvitellen

Tarkkaavaisimmat lukijani kukaties muistavat, että päätin maksaa itselleni hurvittelurahaa.

Hurvittelurahaanhan liittyi kaikenlaisia reunaehtoja, pääsääntöisesti sellaisia, että hurvailen yksikseni, ilman perheen taustatukea.
Nyt tietysti kaikkia kiinnostaa kuinka kävi ensimmäisen kuukauden hurvituksien.

No, kävi näin.

Yhtenä viikkona minulla oli taas vähän enemmän töitä ja sitten sanoin Lehtorille työpäivän päätteeksi että mennään yksille.
Olin paikalla vähän ennen Lehtoria ja ostin hurvittelurahasta pienen oluen ja luin loppuun yhden kirjan ja sitten Lehtori jo tulikin.
En sitten tiedä, että oliko hurvittelua vai ei, kun en nyt kumminkaan ollut yksin ja itsekseni.
Rahaa meni sen yhden pienen verran.
Ja oli hyvä kirja.

No sitten toisella viikolla oli ketsuppi loppu ja piti lähettää teini kauppaan.

Se nyt ei melko varmasti ollut laisinkaan hurvittelua, mutta rahaa paloi kumminkin.

Ja sitten vasta hurvitusprobleemin lykkäsikin.

Yhtenä päivänä taas olin ihan hurvituksen tarpeessa työviikon päätteeksi ja Lehtorilla oli omia hurvituksia niin minä päätin että nytpä kuulkaa hurvaillaan.

Menin kirjastoon (tietysti, se on aina hurvitus nro1) ja vaeltelin siellä pitkään kunnes löysin hyvänoloisen kirjan ja sitten päätin että nyt menen ihan itsekseni ja yksikseni ja kaikessa rauhassa yksille ja luen sitä kirjaa ja näytän mystisen älykkäältä, salaperäiseltä ja kiehtovalta naisihmiseltä.

Menin meidän toiseen kantapaikkaan ja tilasin juoman ja nostelin pöytään kirjan ja muistikirjan ja muut tykötarpeet ja rupesin lukemaan mystis-älyllis-salamyhkäisen näköisenä.

Olin lukenut suunnilleen sivun verran kun selkä minuun päin istunut mieshenkilö kääntyi ja sanoi: "se on marika eikö vaan?" (hyvin epäturkulaista. pitäisi sanoa että ei se marika ole?)

Ja minä olin ihan että täh ja mitä ja kysyin todella syvällis-mystis-älyllisesti että "tunnetaanko me?"

Ja se sanoin että kylläpä hyvinkin.

Ja minä aistin että baari-isäntä vähän seurasi tilannetta ja olisin turvallisesti voinut rääkäistä että kääk.

Mutta jotenkin tajusin että varmaan on tuttu tyyppi tämä, mutta en vain saanut kiinni mistään langanpäästä.

Koko aivokapasiteettini jauhoi tyhjää ja sanoin että nyt sun täytyy vähän antaa vinkkiä, että kyllä mä näen että on tuttu ihminen mutta en silti tunnista (kun on niin paljon partaa ja silmälasit).

No ensin se sanoi minun työpaikan nimen, mikä vielä ei kovastikaan auttanut, sitten se vähän täsmensi sitä. 

Sitten se sanoi meidän kotilähiön nimen.

Ja silloin tunnistin kenestä miehestä oli kyse - Lehtorin entisiä koulukavereita, johon minä puolestani olen tutustunut oman työni kautta.

Se tuli samaan pöytään istumaan, johon tietenkin päättyi minun yksityinen hurvitteluni, mutta olipa kyllä mukavaa.

Juttelimme jalkapallosta (kiitos mm. Lehtorin ja muutaman muun ihmisen elämässäni, pystyn keskustelemaan jalkapallosta melko asiantuntevasti)

Juttelimme keilaamisesta (kiitos yhden viriilin ystäväni, pystyn keskustelemaan keilaamisesta melko asiallisesti.)

Juttelimme sikareista (kiitos samaisen viriilin ystäväni)

Juttelimme oluista (kiitos Lehtorin, pystyn keskustelemaan oluista varsin asiantuntevasti).

Juttelimme prätkistä (Tässä en ole ihan niin asiantunteva, enkä oikein tiedä, ketä kiittäisin. Mutta jos nyt vaikka sitä että vanhemmat veivät joskus katsomaan trial-ajoja ja myös jokamiesluokan autoilua, niin että kiitos isä! Voittopuolisesti erotan prätkän autosta ja polkupyörästä.)

Vähän tietysti juttelimme Lehtorista ja myös lapsistamme ja minun töistäni ja semmoisesta. Niistä pystyn keskustelemaan ihan omakohtaisen kokemuksen perusteella.

Ja tulin valtavan hyvälle mielelle koko jutusta, vaikka en saanutkaan luettua mystis-älyllis-syvällisenä kirjaani.

Mutta en oikein pysty päättämään, että meneekö tämä nyt hurvitteluun vai ei.

Kun teknisesti ottaen en ollut itsekseni ja omassa seurassani.

En edes ehtinyt ottaa mystis-salaperäis-älyllistä kuvaa hurvituksistani kun sillä tavalla hämmentävästi keskeytettiin.