Oliokriizi

Kuten tarkkaavaisimmat lukijani ehkä muistavatkin, nykyinen työmatkani kulkee metsätietä pitkin, eikä ollenkaan valaistussa kaupunkiympäristössä.

 

 

Olen nähnyt metsätiellä ainakin murhanhimoisen fasaanin, todella kauniin ketun sekä kärmeksiä. 

Olen myös todistanut spekulaatioita siitä, että metsätiellä hyvinkin mahdollisesti saattaa kohdata megalodonin ja mikäsenyttaasolikaan-sauruksen.
Kerroin siitä silloin syksyllä Lehtorille, joka on sittemmin ollut kovasti huolissaan metsätiesuoriutumisestani ja useaan otteeseen muistuttanut varomaan erityisesti sauruksia matkan varrella.
Parempi kumminkin katsoa kuin katua.
Eikä olisi hauskaa jos megalodon yhtäkkiä huutaisi yhdellä juuttaan äänellä että pöö ja kävisi vaikka kimppuun.

Yhtenä iltana minulla oli taas pitkästä aikaa iltahommia.
Tietenkin tulin töistä metsätietä pitkin ja eikös se hurja olio tuijottanut minua tienposkessa

Kyllä semmoista taas on ihmisen elämä.

viikonloppuna

Suunnittelin, että viikonloppuna, kun oli luvattu kovaa myrskyä, en tee mitään, en mene mihinkään, en selaa nettiä, enkä somea vaan luen vain.

Tietäähän sen sitten.

Selasin.
En lukenut.

Piti sitten hakea jotain - mitä tahansa muuta - tekemistä.

Lauantaina ehdotin Lehtorille, että teemme bussiretken naapurikaupungin suureen kauppakeskukseen. Olen käynyt siellä viimeksi kai reilu vuosi sitten.
Haahuilimme hetken kauppakeskuksen käytävillä, ostimme saippuaa ja paistopisteestä välieväät.
Totesimme taas kerran että emme varsinaisesti ole kauppakeskushaahuilijoita. 

Käperryimme kotiin myrskysuojaan, söimme pizzaa, joimme olutta. Nuori olisi kaivannut kyytiä kisoista kotiin. Sanoin, että ei pysty, koska olut. (sen lisäksi että laina-auton hakemiseen menee enemmän aikaa kuin bussilla kulkemiseen)
Kun nuori tuli kotiin, katsoimme ohjelmaa kieltolaista.
Se oli nuoren mielestä hyvinkin asiallista ja sopivaa katumusharjoitusta.

Sunnuntaina lähdimme kotona asuvan nuoren kanssa Wäinö Aaltosen museoon.
Siellä oli joku lastenpäivä tai perhepäivä - sopi siis oivallisesti meille.
Lapseni oli ainoa yli metrin mittainen lapsi, ja ainoa joka ei meinannut koskea taideteoksiin.
Ihana museohulina!

 

 

Olen lamaantunut kirjoittamisessa ja kaikessa luovassa vapaa-ajanvietossa.
En usko kevätväsymykseen.

Meidän kulmilla kasvaa aika monessa puussa misteliä.
Luin että se on äärimmäisen myrkyllinen.
Ja sitten luin että linnut levittävät misteliä paikasta toiseen.
Mietin, että ovatko ne jotain kamikaze-tipuja?

*

millä saisi blogin ja luovuuden ja elämän taas kukoistamaan?

valo, ilo ja toivo

 Asumme kerrostalossa, kahden lapsiperheen välissä.

Meidän yläkerran perhe on musiikkiperhe, soittelevat pianoa aina välillä. voisivat soittaa paljon enemmänkin ja laulaa myös

Yhtenä päivänä tällä viikolla piano soitti aivan ihanaa kappaletta. Se oli juhlava ja valoisa ja kaunis.
Oikein pysähdyimme kotona asuvan nuoren kanssa kuuntelemaan sitä.
Ihan hiljaa istuimme ja kuuntelimme niitä juhlavia, kauniita sävelkulkuja.

Muutamaa päivää myöhemmin näin yläkerran naapurin hississä ja sanoin että teillä soitettiin pari päivää sitten jotain aivan ihanaa kappaletta, mikä se mahtoi olla. oli niin kaunista että ihan pysähdyttiin kuuntelemaan.

Naapuri mietti hetken ja sanoi että joo mä soitin Ukrainan kansallislaulua, se on todella kaunis.

Minä sanoin että voisin vaikka kuunnella sitä uudestaankin.

Sitten juttelimme kaikkea muuta ja menimme kumpikin omaan kotiin.

Kerroin nuorellekin keskustelusta.

Illansuussa teimme lähtöä saunaan kun nuori yhtäkkiä huusi että nyt se soittaa sitä!

Jähmetyimme ihan paikoillemme ja kuuntelimme sitä juhlavaa, valoisaa, toiveikasta, kaunista kappaletta keskellä meidän tavallista arkea.

Ensimmäisen kerran koko aikana ajattelin sota-ajatuksen alusta loppuun.
Ajattelin niitä ihmisiä ja sitä, että milloin seuraavaksi mahtavat valo, ilo ja toivo soida niissä kaupungeissa.