se kriisi ja pieni lääkäriraivo

maanantai.

Pitäisi vähän varoa mitä toivoo.
Sekopäinen lapsuusperheeni sekä yllytyshullut lapseni olivat järjestäneet minulle ennen- ja jälkeenkokemattoman musikaalielämyksen. Muistoksi sain oman triangelin ja laulavat puussaroikkuvat opossumit (kuvaa heti, kun löydämme opossumeille soveliaan ripustuspaikan)
Kiitos rakkaat - oli hulvatonta!

Valitettavasti hetikohta tämän huikean elämyksen jälkeen kimppuuni hyökyi kaksin tassuin vimmattu ikäkausikriisi: olen koko jäljellejääneen viikonlopun pohtinut mitämäsittenteen? Ja tässäkötääkaikkion? Ja missävaiheessaelämäalkaa? Sekä tietysti ikiaikainen kelpaankomäkellekään ja mitämäoikeestaanhaluun?
Ärts.
Niin kuin ei ihmisellä olisi parempaa pohdittavaa. Voi hyvänen aika sentään.

Lamaannuin aivan tyystin kun ajattelin että tätä tämä sitten on, seuraavat parikymmentä vuotta. HraH lohdutti että sitten käymme kävelyillä ja kirjastossa ja syömässä ja välillä tehdään viikonloppumatka jonnekin.
Minä tietysti lamaannuin siitä vielä vähän lisää. Että onpas hehkeää.
Aloin pelätä että perustan sen riivatun turnipsiviljelmän johonkin korpeen ja joikaan samaanirummun tahdissa kasvuloitsuja.
Voi hyvänen aika sentään.

Onneksi elämän reaaliteetit - lähinnä ystävien vierailu yhdistettynä siivousangstista kärsivään lapseen - kiskovat ihmisen aika tehokkaasti maan pinnalle.
Siivousangstista kärsivä lapsi ei tiennyt olisiko itkenyt vai nauranut sen jälkeen kun siivousangstista kärsivän lapsen kärsivät vanhemmat olivat viettäneet tehokkaan puolituntisen kohdetilassa.
Lopun päivää riitti huoneen ovella mykistyneitä vierailijoita: siinä tilassa on lattia!

Keskiluokkais-keski-ikäisesti, siinä raivoatessani aloin haaveilla sellaisesta viikonlopusta, jolloin koko kakaralauma olisi jossain muualla, minulla olisi pizzaa ja viiniä ja siivousinspiraatio. Koko viikonlopun.
Aika visainen yhtälö.
Mutta kyllä niin hankkituisin eroon kaikesta ylimääräisestä roinasta. Ja hinkkaisin ikkunoita sanomalehtipaperilla ja kaikkea semmoista.

Onneksi minulla on huomenissa treffit lääkärin kanssa, kyllä niin alkaa aivorakenteeni osoittaa hapertumisen merkkejä.
Vaikka tiedän kyllä valmiiksi mitä se (noin miljoonas) lääkäri sanoo: ulkoile ja liiku enemmän ja syö terveellisemmin ja nähdään vuoden päästä, paitsi että ei nähdä, kun mä olen vaan sijainen.

Pieni lääkäriraivo: kahdeksan vuotta, yksi osoite: kolme terveysasemaa, ainakin viisi eri omalääkäriä. On meinaan hyvissä kantimissa ihmisen perusterveys ja ihmisessä vallitsevat perussairaudet. Seitsemän minuutin käynnistä viisi menee siihen kun resitoin tarinani lääkärille, joka ei ole ehtinyt perehtyä siihen tiedostoistaan. Ja loput kaksi menee siihen kun se rapistelee tietokoneeltaan vuoden vanhat labra- ja muut tulokset.
Viimekertainen lääkäri ei edes tiennyt, kuinka usein minun pitäisi käydä itseäni terveydenhuollolle esittelemässä (olisi katsonut käyvästä hoidosta, kyllä siellä kerrotaan. Minäkin osasin lukea sen vaikken yhtään ole lääkäri).
Jee. Yhtään en ole hoitomyönteinen, ja sitä paitsi etsin omin päin tietoa ihmeellisen intternetin uumenista.

Pieni lääkäriraivo2: inhoan sitä, että labrat määrätään käynnin jälkeen. Mitä ihmeen hyötyä siitä on? Minä näen sen lääkärin nyt. Sitten minusta lorotetaan litran verran verta, kukaan ei kerro miksi. Sitten joskus kuukauden päästä lääkäri soittaa rätisevällä puhelinyhteydellä juuri silloin kun olen kaupan kassalla maksamassa viikko-ostoksia ja suomea murtaen sanoo että tjämä kjakki kjunnossa. En tiedä mitä on tutkittu ja mikä on kunnossa. Ja jos jotain ei olekaan kunnossa, en kuule tai en ymmärrä sitä. aaargh.

Pieni lääkäriraivo3: minä olen suhteellisen kykenevä ja fiksu ja pystyn pitämään asiani edes jotenkuten hanskassa. Mitä sitten kun sopassa on useampia keittäjiä: paljon eri lääkäreitä tai vaivoja? Tai jos ei osaa, tai jaksa tai pysty? Tai kun on kyseessä lapsi? Lapsi jonka vanhemmat eivät osaa tai jaksa tai pysty?
ihan oikeasti hei.