Ilon kautta?

Vastustin jo valmiiksi koko viikonloppua.
Liikaa ohjelmoitua tekemistä.

Perjantaina punttisalin sic! pikavisiitti kautta kotiin, sapuskaa laumalle + lisälapselle, yksi leirille, loput harrastuksiin, siskon ja sen koiranpoikasen kanssa ulkoilemaan, saunaan, sohvannurkkaan, kissa kainaloon.

Pikkusisko ja kaverinsa haluasivat jo toista kertaa viettää yhteissynttäreitä.
Typyköillä on ikäeroa 353 päivää.
Teemaksi kimulit olivat päättäneet starwarsin, kekkereiden ydinohjelmanumerot olivat savukonedisko ja kuolemantähtikakku.
Olen kiukutellut kuin pahainen uhmaikäinen mielessäni koko kevään näitä kekkereitä.
En jaksa, en haluu, ei kiinnosta, ja kuka sen kakunkin tekee, grr.

Lauantaiaamuna päätin, että asenne oikaisuun ja päivä käyntiin.
Päätin että tänään kaikki on mukavaa, hauskaa, hyvää, iloista ja tästä tulee hyvä päivä.

Saatoin Pikkusiskon harrastukseensa, ohjaaja tuli juttelemaan jos tolla into ja motivaatio kantaa kolme-neljä vuotta tästä eteenpäin, siitä tulee aivan ylittämätön. kun vielä vähän keskittymiskyky kasvaa.
Sydän täyttä läikkyen jatkoin ostoksille, keräsin mukaani taas lisälapsukaisen, menimme kotiin ja ohjelmoin tytöt leipomispuuhiin.
Kuolemantähti alkoi rakentua, synttäriohjelma tuli valmiiksi.

Illansuussa nyykähdin Isoveljen kanssa sohvannurkkaan katsomaan suosikkiprofessorimme Brian Coxin tiedesarjaa.
Kyytipojaksi pizzaa ja viintä

Sunnuntaiaamuna asenteen oikominen oli huomattavasti työläämpää.
Pyörälenksa toki piristi, mutta asenne-asenne-asenne! ne kehvatsun synttärit vietettiin siellä kaverin kotona, piti tsempata koko iltapäiväksi ylenpalttista sosiaalisuutta.
Kakusta tuli onnistus faktahan on että lastenkutsuilla kukaan ei syö kakkua, mutta se pitää silti olla, kakrut diskosivat minkä kerkesivät ja hihittivät vielä enemmän.

Illalla olisin halunnut vain nyykähtää sohvannurkkaan tokenemaan.
Leiriläistä otti kotiinpaluu päähän. Kaikki olivat sunnuntai-illan myttyisiä.
Kaavin jääkaapista jämiä pöytään ja keräsin koko lauman kokoon.
Kellään ei ollut yhtään nälkä. Kaikki söivät.
Kaikki tulivat paremmalle tuulelle.
Käytin leiriläisen kotiinpaluukävelyllä räntäsateessa ja nyykähdin sohvannurkkaan lukemaan.

Oli hyvä viikonloppu.

*

Elämä on tosi paljon helpompaa, kun ei kiukuttele eikä haraa vastaan.
Silloin tapahtuu kaikenmoista kivaa ja asiat sujuvat.

Miksi sen iloasenteen kaivaminen esiin tuntuu työläältä?
Miksi uhmaikäily on muka niin paljon helpompaa?
Miksi ihmeessä olen jämähtänyt uhmaikään?
Miksi pidän kiinni oikeudesta mököttää, kun siitä ei koskaan seuraa mitään hyvää?
Milloin oikein opin?