hiulihei ja työtä päin.

Perjantaina oli jonkinmoiset työn kehittelypäivät, ja kuten arvata saattaa, näillä nurkilla ne vietetään aina laivalla risteilemällä. siitäkin huolimatta että se on niin nähty juttu ja kaikkien mielestä aivan tyhmää aika puuduttavaa. 

Virallista ohjelmaa riitti puoleksi päiväksi, loppuaika oli varattu verkostoitumiseen.

Aamupäivän anti oli semisti kiinnostava, iltapäivällä verkostoiduin ensin entisen kollegan kanssa kyselemällä heidän uunituoreen pienokaisensa kuulumisia ja sen jälkeen jatkoin verkostoitumista ennestään tutun ihmisen kanssa laivan takakannella. Pohdimme koirien ulkoiluttamista merenrantamaisemissa, koiria ja kissoja, lapsia, junalla matkustamista ja purjehtimista - kaikkea muuta kuin työtä.

Totesimme että olemme olleet kuvioissa melkein liian yhtä  kauan: mietimme pitäisikö meidän juhlavuoden kunniaksi hommata tiimikalsarit viktoorian salaisuuksista. Ei löydetty oikean värisiä.

Kaveri ehdotti etäesimiehelleni, että minun pitäisi saada uusi titteli, että voisin osallistua isoovaisten tapahtumiin. 

Lupasin silti ilmoittautua tapahtumaan, tittelistä viis.

Kyllä arvostan verkostoitumismahdollisuutta, mutta se on tehokkaampaa jollain tavalla ohjatusti. Jotenkin on ajan ja energian hukkaa laahata valtava määrä ihmisiä jorisemaan joutavia paikkaan, jossa ei oikeasti edes kuule mitä vieruskaveri puhuu.

Meinasin ihan keriä angstit ja ahdistukset jo perjantai-iltana koko edessä olevan viikonlopun tuskaisista vaiheista, mutta onneksi on netin ja mahdollisesti koko maailman suloisin kissaeläin Neiti Elma Pesonen.

Neiti Pesonenhan on kotoisin maaseudulta, peräkammarin pentuhuoneesta, ja sellainen asia kuin televisio saattaa yllättää pienen kissaeläimen aivan kesken päiväunien.

Rytmisen kilpavoimistelun nauhajumpan kis(s)akatsomo nauratti meitä muita, vaan ei Elmaa, joka ihmetteli että mihin se nartsa aina katoaa ja näyttäkää hidastuksia että pysyy perässä.

Koska sunnuntaille pukkasi työkeikkaa, yritin täyttää molemmat päivät tehokkaasti mahdollisimman mukavilla jutuilla.

Kokkasin hyvää ruokaa, askaroin askareita niin että niskat menivät jumiin, testasin kestääkö polvi lenksaamista se kun alkaa vihdoin olla yskähtelemätön kävin teinin kanssa kamerakävelyllä, luin ja olin työkeikan jälkeenkin melkein tyytyväinen melkein koko viikonloppuun.

Sunnuntaipaistien aika taitaa olla ohi.
Nuoriso kehitteli ainakin tälle viikonlopulle sen verran omaa ohjelmaa, että piti järjestää juoksuruokailuja.
Haikeaa ja samalla ihmeen vapauttavaa.

Ja kyllä, polvi kestää.
Jei edes sille.
Sillä säät ja ympäri kaupunkia laajenevat työt pakottivat ottamaan käyttöön bussikortin. Grr.