joulurauhaa

Ajattelin, että kirjoitan vielä kerran joulukirkosta ja koulusta ja joulusta.
Sitten ajattelin että en kumminkaan.
Tulee suotta paha mieli, eikä asia ole enää kovin ajankohtainen meidän elämässämme.

Mutta niin kauan - ja veikkaan että se ei enää ole kovin kauaa - kuin koulujen joulukirkkoja järjestetään, aion hiipiä joka vuosi jonkun koulun kirkkohetkeen, ihan takapenkkiin.
Laulan vähän hiljaa ja epävireisesti, tuijotan kovasti kattoon ja elän vahvasti siinä pitkänpitkässä perinteessä, joka meille tänne pohjan perukoille on tuotu.
Kun siellä koululaisten joulukirkossa on niin ainutlaatuinen tunnelma.
Olen nähnyt ekaluokkalaiset paimenet, jotka tuulettivat kepukoineen ("he ylistivät jumalaa...") vähän teemuselännetyyliin. Olen nähnyt kuinka rivillinen päiväkotilapsia nostaa kätensä ilmaan ottamaan koppia papin siunauksesta.
Ja olen kuullut miltä kuulostaa kun kirkontäysi nuoria on päättäväisesti laulamatta.
Näissä epäilyissä, viipyilevässä ylösnousemisessa, kohisevassa istumaanmenemisessä, vakaassa laulamattomuudessa - näissä kaikissa on niin vahvasti läsnä inhimillinen epäilys, kyseenalaistaminen.
Joinain vuosina se puhuu minulle ihmisyydestä tuhannesti enemmän kuin yksikään saarna koskaan.
Se puhuu joulusta.

Joulukorteista olin ajatellut kirjoittaa myös, mutta en kirjoita niistäkään.
En laita hilpeää porogiffiä tai mitään muutakaan mihinkään sosiaaliseen mediaan.
Koska minulla ei varsinaisesti ole joulukorttibudjettia - olen vähän semmoisella tavalla epätaloudellinen, että en laadi jouluajan menoille erillisiä kustannuspaikkoja etukäteen - en pysty sanomaan lahjoitanko joulukorttirahat vaiko en.
Ja varsinkaan en pysty sanomaan lahjoitanko joulukorttirahat, kun olen kadottanut joulukorttisaajaluetteloni johonkin kartanon uumeniin.
Että en tiedä, meneekö päikseen lahjoitukset ja hyvät teot joulukorttien kanssa.


Eikä jouluvalmisteluistakaan oikein voi kirjoittaa, kun ovat niin vaiheessa.
Flyygeli on aina vain kateissa (tarkkaavaiset lukijat muistanevat, että tämä on lähes jokavuotinen joulukirous: esim1; esim2) ja ruokasalin pöytää ei kaaoksen alta vielä näy.

Edes taiteellisella rajauksella ei pysty pelastautumaan yleisen kaaoksen kaikennielevyydeltä.

Mutta siitä voin kirjoittaa, että on mukavaa, kun on muutama vapaapäivä edes. 

Koska se on mukavaa.

Työssä on tässä vaiheessa vuotta tuhannen kiire, mutta pelkästään se ylimääräinen maanantaivapaa tuntuu juhlalta.

Puhumattakaan juhlasta itsestään.

Että on aikaa vain olla.

Pistän somen säästöliekille, käyn vielä kerran kirjastossa ja sitten olen vain.

Rauhaisaa joulunaikaa!