heinäkuun luetut - melkein kirja päivässä

 Ihan en päässyt kirja päivässä rytmiin, mutta luin paljon. Todella paljon. 

Rehellisesti sanottuna: osa lukemastani on ollut sellaista hömpettä, etten ilman näitä muistiinpanojani muistaisi niistä yhtään mitään. 

Suositukset lukemilleni tietokirjoille DNA-testauksesta ja koirista Neuvostoliiton tieteessä.
Proosan puolelta suositus  eutanasiaa sivuavalle Eudora Honeysett voi hyvin, kiitos -kirjalle. 
Benjamin Stevensonin dekkari ansaitsee myös noston, joskin se kannattaa luultavasti lukea perinteisenä paperikirjana. E-kirjassa taitto - eli sivunnumerointi - ei toiminut, ja kirjaa olisi pitänyt päästä plaraamaan edestakaisin: olisi pitänyt voida tarkistaa, mitä milläkin sivulla on sanottu ja millaisin sanankääntein.

onnellinen hetki aivan heinäkuun lopulta:
kakku, kuohari ja kirja
(kirja on tätä kirjoitettaessa yhä kesken)

Heinäkuun luetut tuoreimmasta lukukokemuksesta kohti kesäkuuta.

Iina Kohonen: Kaksipäinen koira ja muita eläimiä Neuvostoliiton tieteessä. Hyvänen aika kuinka järisyttävä ja hiukan hyytävä tietokirja! Kiehtova, ehdottomasti. Vähän puistattava. Hiukkasen sellainen että "tietenkin ne ovat tehneet siellä juuri noin". Tutkija Iina Kohonen on perehtynyt katukoirien käyttöön neuvostoliittolaisessa tieteessä, koe-eläiminä: mm. elinsiirtokirurgiassa ja avaruuden valloittamisessa. Se mitä kirjassa kuvattiin ei oikeastaan yllättänyt, ja yllätti silti. "(kaksipäiset) Koirat ovat liian kummallisia. Outoja epämukavalla tavalla joka ei herätä halua tarttua kirjaan. (...) Sillä juuri katseeseen paikannan kauhun ja epämukavuuden, jota tunnemme kohdatessamme Demihovin koirat. Yhteen liitetyissä eläimissä on jotain perustavanlaatuisesti väärää, vastenmielistä ja kammottavaa. Tätä Demihov ei itse ymmärtänyt. Hän ei pyrkinyt tekemään hirviötä (...) Hän halusi siirtää sydämen." Kirjoittaja ja hänen oma historiansa on vahvasti läsnä kirjassa, samoin ajankuva: kun arkistot sodan myötä sulkeutuivat, tutkimuksen teko vaikeutui ja arkistoihin kohdistuva sensuuri todennäköisesti kasvoi. Ehdottomasti suositus, mutta herkkyysvaroitus!

 Donna Leon: Ystävä sä lapsien. Tässä kertomuksessa Brunetti tutkii kotoaan kaapatun lapsen tapausta: miksi karabinieerit hyökkäsivät keskellä yötä vakaan lääkäriperheen kotiin ja veivät perheen lapsen mennessään? Jäljet johtavat hedelmättömyysklinikalle: käydäänkö Venetsiassa lapsikauppaa? En muistanut kertomusta kunnolla, vietin mukavan tuokion Venetsiassa Brunetin seurassa - vaikka tässä kirjassa onkin mielestäni pientä epäjohdonmukaisuutta (onko Brunettin työhuone questuran ylä- vai alakerrassa? Mielestäni muissa kirjoissa Brunetti menee aina yläkertaan tapaamaan Pattaa, ja miehistöhuone on alakerrassa. Brunettin oma huone keskikerroksessa. Tässä tuntui olevan päinvastoin.) Hyvä välikirja.

Katie Fforde: Salainen puutarha. Puutarha-alalla työskentelevät eri ikäiset Philly ja Lorna kipuilevat rakkauselämiensä ja puutarhoidensa parissa. Fforden hyvänmielen kirjoissa ei tapahdu oikeastaan mitään, rakkaustarinat ovat alusta asti varsin selviä ja kriisit lähinnä muodollisia. Semmoista vähän mitäänsanomatonta höttöviihdettä, ei anna eikä ota. 

 Joanna Bolouri: Sydänkorjaamo. Rakkauselämässään pettynyt nelikymppinen Nora saa synttärilahjaksi viikon mittaisen ylellisen sinkkuretriitin, jonka ideana on houkutella universumia tuomaan elämään uutta rakkautta. Ja tietäähän sen, kuinka siinä käy. Sympaattinen, hauska ja etenevä kesäkirja - kun kaipaat huoletonta hyvänmielen lukemista. E-kirja.

Anna Larsson: Etusivun aineksia. Tämä kirja on odottanut kirjahyllyssä jo melkein vuoden päivät luetuksi tulemista. Kustantamossa talouspuolella työskentelevä erityisherkkä ja yksinäisyydessä viihtyvä Sara päätyy puolivahingossa kustantamon menestyskirjailijan tueksi Hollywoodiin neuvottelemaan kirjailijan kirjan elokuvatuotannosta. Työmatkalla hän joutuu vahingossa samoihin kuviin Hollywoodin suuren näyttelijätähden kanssa, siitä alkaa mullistava myllytys. Takakannen esittelytekstin perusteella kuvittelin kirjan paljon höttöisemmäksi, mutta Saran elämä paparazzien ja ei-toivotun julkisuuden valokeilassa, yksityisyyden ja yksinäisyyden kaipuu, elämän ristiriitaisuus olikin hyvin kuvattu. Lopputulema oli toki odotettu, mutta tarina kesti ja vei mukanaan. Varovainen suositus. 

Donna Leon: Turvasatama. Jatkoin välikirjoilla - olimme Lehtorin kanssa viettämässä päivän pikinik-risteilyllä: suunnitelmissa oli lukea paljon ja syödä mukavasti. Teimme juuri niin. Sää oli sateinen, joten istuimme sisällä. Tässä tarinassa vanha rouva löytyy kotoaan kuolleena: onko kuolinsyy sydänkohtaus vai onko kohtaus jonkin epämiellyttävän tapaamisen aikaansaannos? Kertomuksena jotenkin haparoivampi ja jollain tavalla vaikuttaisi siltä, kuin tämä olisi kirjoitettu paljon aiemmin kuin se oikeastaan onkaan. Jotain epäloogisuutta verrattuna aiempaan kirjaan. E-kirja.

Päivi Aikasalo: Pyhiinvaeltajan jalanjäljillä - kohti Santiago de Compostelaa ja Trondheimiä. Levollinen kirja pyhiinvaelluksista ja pyhästä. Kaunis kuvitus. 

Donna Leon: Kasvot kuvassa. Välikirjojen tarve lomareissulla jatkui yhä. Rekkafirman omistaja on murhattu, ja kohta murhataan tapausta tutkiva karabinieerikin. Ja miten oudon kasvojenkohotuksen ottanut nainen liittyy tapaukseen? E-kirja.

Tuija Lehtinen: Knalli kalliolla. Iltakirjana lomareissulla Lehtisen -80-luvulla Kolmiokirjalle tuottamaa hömpettä. Oli hömpettä. E-kirja

Donna Leon: Unelmien tyttö. Kaipasin tuttua luettavaa iltakirjaksi muutaman päivän lomareissulle. Tuttu Brunetti toimii aina; tämä kirja on tosin niitä, joita olen lukenut harvemmin. Kanavasta löytyy kuollut pikkutyttö, jota kukaan ei kaipaa - kuka lapsi on ja miksi häntä ei kaivata? E-kirja

Sophie Kinsella: Himoshoppaaja korjaa potin. Välikirjana himoshoppaaja-sarjan viimeisin osa. Kaipasin hetken huoletonta hömppää, ja kun Kinsellan kirjan ottaa käteen, tietää takuuvarmasti myös saavansa huoletonta lempeää hyvänmielenkirjallisuutta. E-kirja.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin. Yksi lempikirjoistani - nopealla haulla olen vuoden 2018 ensikohtaamisen jälkeen lukenut tämän suurin piirtein kerran vuodessa. Tänä kesänä Yönaiset ovat olleet iltakirjanani jostain kesäkuun puolivälistä alkaen. Se vaan on niin oivallisesti kirjoitettu kirja!

Mape Morottaja: Missä on puolet minusta - tuntematonta DNA:ta etsimässä. Takakansitekstistä: "...tarinat nostavat esiin dna-testauksen villin maailman ja uudenlaiset moraaliset kysymykset, joita testaukseen liittyy. Perheitä yhdistyy ja rikkoutuu, mutta lapsen oikeudet ovat vahvat" Siinäpä kirjan ydin, joka oikeastaan valitettavasti puuttuu.
Kirjassa on 11 tarinaa, joissa kaupallinen dna-testi on vaikuttanut usean ihmisen elämään. Isättömät aikuiset lapset ovat testausten kautta onnistuneet jäljittämään pimentoon jääneen isän, lahjasolulapset /lasten vanhemmat lapsensa solun lahjoittajan. Mielestäni kirjassa pohditaan aivan liian vähän kaupallisen testauksen eettisiä, moraalisia ja juridisia ulottuvuuksia.
Kun yksittäinen ihminen onnistuu tonkimaan esiin isäoletetun, jolla ei ehkä ole ollut minkäänlaista tietoa siitä, että jossain nuoruudessa on tullut isäksi, voi hajalle mennä paljon. Jos (ja kirjan mukaan myös kun) uusi jälkikasvu painaa päälle, ja vaatii isyyden selvittämistä oikeusteitse, hajalle voi tosiaan mennä valtavan paljon. Jos olet lahjoittanut sukusoluja anonyymisti (ei ole enää mahdollista), voi kaupallisen testauksen jälkimainingeissa tosiaankin oven takana kolkutella liuta lahjalapsia.
Pohdin kovasti dilemmaa lapsen oikeudesta vanhempiin (tässä tapauksessa lähinnä isään) ja toisaalta isän oikeuksia. Isä on tässä kuviossa todella heikoilla: hänellä ei ehkä ole tietoa koko lapsesta, häneltä on tieto pimitetty ehkä kymmeniä vuosia ja yhtäkkiä häneltä vaaditaan tilanteen tunnustamista ja tunnistamista. Voiko aikuinen lapsi yrittää ehjätä itsensä ja rikkonaisen lapsuutensa rikkomalla muiden perheitä ja elämiä?
Koen että ongelmana on nimenomaan kaupallinen dna-testaus, joka mahdollistaa suorat ja hyvin suorasukaiset yhteydenotot henkilöihin joilla ei ole ollut mitään mahdollisuutta valmistautua tilanteeseen. Koen isäänsä etsivien lasten tavan olla yhteydessä ja olettaa saavansa itselleen kokonaisen uuden perheen osassa kuvattuja tarinoita todella röyhkeäksi ja epärealistiseksi. Olisi aivan eri asia jos yhteydenotto tulisi viralliselta taholta ja tavalla joka antaisi aikaa ja mahdollisuuden jotenkin puolueettomasti kohdata tilanteen ja myös säädellä sitä.
Yritin ymmärtää ja asettua erilaisiin rooleihin: jos olisin luovuttanut omia sukusolujani nuorempana - miltä tuntuisi (en haluaisi tietää enkä olla yhteydessä), jos Lehtori olisi luovuttanut sukusolujaan (en tiedä onko, en haluaisi olla yhteydessä jälkikasvuun), jos Lehtorille ilmestyisi yllätyslapsia (paljon saattaisi hajota), jos omille vanhemmilleni ilmestyisi yllätyslapsia (samoin, paljon saattaisi hajota), jos itselleni kävisi ilmi että en olekaan sukua vanhemmilleni (en osaa kuvitella). Monet lait laahaavat perässä, eikä kaupallisten ulkomaisten toimijoiden toimintaa edes voida lakiteitse sillä tavoin säännellä että testaaminen ja tunnistaminen tapahtuisi puolueettomalla maaperällä, mutta tätä dilemmaa pohditaan valitettavan vähän.
Onko aikuisella lapsella oikeus "uuteen" vanhempaan? Hänellä on toki oikeus tietää syntyperästään, mutta onko hänellä oikeus olettaa saavansa itselleen vanhemman? Onko vanhemmalla, joka ei ole tiennyt vanhemmuudestaan (tai joka on hyvää hyvyyttään lahjoittanut solujaan) mitään oikeuksia, vai onko hänen otettava vastaan velvollisuutena "uuden" lapsen vaatimus perheeksi muodostumisesta?
Ongelmallista on se, että sukusoluja on vuoteen 2007 asti voinut lahjoittaa anonyymisti, mutta anonyymiteetti ei kaupallisen toiminnan takia enää säily. Riittää kun joku lahjoittajan suvussa tekee testin, josta tulee osuma lahjalapsen testiin, sen jälkeen jäljellä on vain ahkeraa kaivelua, ja anonymiteetti on purettu.
Minulla naisena on aika vahva käsitys siitä, montako lasta olen maailmaan puskenut ja vahva tieto myös siitä että sukusolujani ei ole maailmalla jaossa, mutta miehillä tilanne on aivan toinen. 
Kirja todellakin herätti pohdintoja - säälin Lehtoria joka joutui kylmiltään ottamaan kantaa juridisiin, eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin, usein vielä luokattoman myöhään illalla. Hänen suvussaan on testejä tehty, koska siellä etsitään sekä kadonneita esivanhempia että kadonneita sisaruksia. Itse taidan jättää testit väliin.

Tuija Kauppinen: Joutilaita kilometrejä - polkupyörällä Etelä-Amerikan halki. Kuvaus reilun vuoden ja 18000 kilometrin pyörämatkasta Etelä-Amerikassa. Kohtaamisia, kulttuureja, ihmisiä, jämäkkä parisuhde - sujuva, inspiroiva ja etenevä matkakertomus. Vähän tarkempaa aikajännettä olisin kaivannut; vaikka muutaman luvun välein että tätä maata /pätkää poljettiin x.x.-x.x. välisen ajan / x viikkoa. Pidän matkakirjoista, erityisesti purjehdus- ja pyöräily, vaan valitettavan vähän niitä julkaistaan, kaipa enin osa matkakertomuksista on nykyään pikemminkin somessa kuin kansien välissä. Suositus. E-kirja.

Lucy Diamond: Miltei täydellinen loma. Uusperhe ja teinit - Emin murhe. Teini joka tahtoo tavata isänsä - Maggien murhe. Teini-iän menneisyys ja raskas pikkulapsiarki - Olivian murhe. Kolmen naisen unelmien mökkiloma on kaikkea muuta kuin unelmallinen. Sydäntälämmittävä kesäkirja äitiydestä ja siitä, miten täydellistä ei olekaan mutta on paljon hyvää ja eheyttävää muutosta. Alkukesästä keskenjäänyt kirja. E-kirja.

Pauliina Susi: Ruuhkavuosi. Minna on raskaana: ennen esikoisen syntymää pitää tehdä vähän töitä, ja sitten onkin luvassa äitiysloma, omakotitalon rakennusprojekti, graduprojekti, ja luonnollisesti muutaman käännöstyön tekeminen. Iholle tuleva kuvaus synnytysmasennuksesta. Päädyin kirjaan jonkin mutkan kautta, enkä pystynyt jättämään lukematta vaikka kirja tulikin melkein liian kiinni iholle. (en ole kärsinyt synnytysmasennuksesta!) E-kirja.

Moona Laakso: Naisia jotka etsivät suurta tulta. Ilmeisesti niitä kirjoja joista pitäisi huumaantua. Paitsi että Yönaisia on sadasti parempi, paremmin kirjoitettu ja kiehtovammat, inspiroivat naiset. Kun ylipäätään maailma on pullollaan ihmisiä, jotka eri syistä ovat joutuneet pistämään sivuun ambitionsa, niin miksi nostaa jotenkin suurta vääryyttä kokeneiksi ihmisiä, jotka kuitenkin ovat olleet edes jollain tavalla näkyviä (Aino Aalto, Tuulikki Pietilä)? Totta, he eivät ehkä ole saaneet sitä täyttä tunnustusta jonka olisivat voineet saada - kuka tietää - mutta ja mutta. En ylipäätään lämpene tälle naiset miesten varjossa -genrelle ja puhunnalle (tulen aina Runebergin päivänä kiukkuiseksi kun ruvetaan puhumaan Fredriikasta). Maailma, ajat ja asenteet ovat olleet erilaisia, me emme pysty muuttamaan mennyttä. Yönaisissa inspiroidutaan, tässä suuren tulen metsästyksessä syytetään patriarkaattia. No, tulipa luettua. Ja arvosteluista päätellen monikin on kirjasta huumaantuneen voimaantunut. Hyvät heille. E-kirja.

 Lorraine Brown: Irtiotto. Onnellisesti rakastuneet Hannah ja Simon ovat paluumatkalla Venetsiasta romanttiselta lomalta Simonin siskon häihin Amsterdamiin. Yön pimeydessä osa junasta jatkaa sinne minne pitikin, vaan Hannah on junan siinä osassa, joka jatkaakin matkaansa Pariisiin. Päivä Pariisissa muuttaa Hannahin näkemystä itsestään, suhteestaan ja elämästään. Tarina on suloinen satu, loppuratkaisu on ilmeinen. Ihanan herttaista kesäluettavaa. E-kirja.

 Annie Lyons: Eudora Honeysett voi hyvin, kiitos. Päälle kahdeksankymppinen Eudora on päättänyt lähteä Sveitsiin kuolemaan hallitusti. Elämässä ei ole ollut mitään hyvää, olkoon siis kuolemassa. Paitsi että ovelle ilmestyy naapurin kymmenvuotias Rose. Ja Rosen perässä toinen naapuri, leskeksi jäänyt Stanley. Ja elämää ja ihmisiä. Eudoran kitkerä elämä avautuu takaumina, ja käytännöllinen kuolema tuntuu siirtyvän kauemmas ja kauemmas. Lämmin ja hauska kertomus elämästä ja kuolemasta. Suositus. E-kirja.

Liina Putkonen: Varastettujen hetkien puutarha. Jatko-osa aiemmin ilmestyneeseen Unohdettujen unelmien kirjastoon. Aina jatkaa elämäänsä Kielokoskella, edesmenneeltä äidiltä tulee mysteerikirje, toinen samanmoinen tulee Kielokosken postitoimistoon. Tässä kirjassa oli ihan liikaa kaikkea: kadonneita sukulaisia, mysteeriviestejä, löytyviä puutarhoja, petollisia miehiä, vaiettuja rakkauksia, kuolevia tai kuolemaa odottavia ihmisiä jotka tilittivät mennyttä. Vähemmälläkin olisi selvitty, ja koska olin ehtinyt unohtaa vuosi sitten lukemani kirjan, en todellakaan muistanut kaikkia sotkuisia sukulaisuussuhteita ja kartanonherroja. Kolmas osa on ilmeisesti tuloillaan. Juuei, tulipa luettua. E-kirja.

Laura Suomela: Pioneja ja peitetarinoita. Jatko-osa aiemmin ilmestyneeseen kertomukseen Tulppaanitoiveunia. Vaihdevuosia lähestyvä, tyhjää pesää pohtiva ja urallaan loppuunpalanut Helena on löytänyt uuden elämänilon ja ammatin kukkakaupasta. Puoliso ei vaan tiedä siitä vielä mitään. Tampereelle sijoittuva, samastuttava ja todellinen hyvänmielenkirja. E-kirja.

Benjamin Stevenson: Jokainen perheestäni on tappanut jonkun. Epäperinteinen perinteinen dekkari: suljettu tila ja suljettu henkilömäärä, kaikkitietävä ja rehellinen kertoja joka vakuuttaa noudattavansa tarinassaan dekkarikirjailijoiden pyhiä sääntöjä. Ovela lukukokemus. Suosittelen erityisesti sellaisille, jotka haluavat yrittää ratkaista rikosta samassa tahdissa etsivän kanssa ja jotka uskovat nopeasti tietävänsä kuka on syyllinen ja miksi. minä en aina pysynyt kärryillä, mutta yhden syyllisen aavistin. Lue ehdottomasti perinteisenä kirjana! En usko että toimii äänikirjana, oli aika raskasta luettavaa e-kirjana, olisi pitänyt päästä plaraamaan tarinaa takaisinpäin - sivunumeroilla ja tapahtumien kuvailuissa käytetyillä sanamuodoilla oli merkitystä. E-kirja.

Kirsi Pehkonen: Hiukan hukassa. Siru Valpas-sarjan kakkososa, pikkuhauska dekkarintapainen tarina. Siru Valpas ja etsintätoimisto Vitonen etsivät kadonnutta hääpukua, sänkykumppanin suhteen pitää tehdä vaikeita valintoja - rosvo vai poliisi - ja eksäkin aiheuttaa päänvaivaa. Pikkuletkeä välikirja. E-kirja.

Jennifer Weiner: Kesäparatiisi. Kertomus kesähuvilasta, suuresta perheestä ja salaisuuksista. Jokaisella perheen jäsenellä on salaisuutensa, jonka lähestyvät kesähäät uhkaa nostaa pintaan. Perheen ja suvun tarina kulkee rinnakkain kesähuvilan tarinan kanssa - ja sitaatit Shakespearen Kesäyön unesta kehystävät kertomusta, joka selvästi on ammentanut sekavat rakkaustarinansa juuri siitä. Kirja piti tiukasti otteessaan yhden intensiivisen lukupäivän verran. Suositus - kuten lähes poikkeuksetta Weinerin kirjoille. 

onnellinen aamuhetki parvekkeella
kirja ja muistikirja(t)

värikoodisto
chicklit (viihde /feelgood/hömppä)
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

Koko vuoden luetut TÄSSÄ

ihan ihania heinäkuuasioita

Kesäloma! 

En muista milloin viimeksi olen ollut näin pitkällä yhtäjaksoisella lomalla.
Tai muistan, kolme vuotta sitten.

Kaikenmoisia hyvänmielen asioita on heinäkuuhun mahtunut.

Loman puolivälin tienoilla teimme Lehtorin kanssa muutaman päivän visiitin Helsinkiin. Kiersimme ahkerasti museoita: Ateneum,  Arkkitehtuuri- ja Design-museo, Luonnontieteellinen museo, Taidehalli, Urheilumuseo Tahto (+Olympiastadionin torni), Kansalliskirjasto.

 

Ateneumin Järnefelt-näyttelyn
unohtumattomin ja uskomattomin teos.
Herr Uber-Doktor
uskomattoman ylimielinen kaukaisuuteentuijottelija

Arkkitehtuuri- ja Desingmuseon Fix it -näyttelystä olisin ehdottomasti ostanut omakseni reippaita siivoushenkisiä propagandajulisteita. 

somasti p*lly pyöreänä voi jynsseröidä vaikka seinää

korkkarit jalassa kelpaa siivota kissahuushollissa

Fix it! 
Tyylillä parsitut sukat

Fix it!
Oma siivousvälinetulkintani.
Teokseni on nimeltään Mikä prinsessa on kyseessä?

En ole koskaan aiemmin käynyt kansalliskirjastossa.
Komea!

Teemanäyttelyssä suomalaiset keittokirjat.
Kotiruoka(han) on kotimaisten keittokirjojen kuningatar.

Torni

Urheilumuseo
Urheilu herättää tunteita:
Häpeä
(arvaat ehkä mikä laukku kuvassa on?)

Stadionin tornista näkee kauas

Kotinurkillakin on kaikenlaista ihanaa ja ihmeellistä.

Kotona pellon niityn poikki kulkevan polun varressa:

Omatekemiäni nuoria jaksan aina ihmetellä ja ihastella. Niistä on kasvamassa fiksuja ihmisiä.

Poikasen novelli ilmestyi novellikokoelmassa

Tykkään kodistamme. 
Vaikka se onkin melkein liian iso minulle.
1960-70 lukujen taitteen lähiöiden elementtitaloissa ihmeellistä ja ihanaa on se, miten moneen huoneet taipuvat. 
Meidän olkkarista tuli roomalaishenkinen pizzeria.

Jotenkin symbolisella tasolla roomalaishenkinen pizzapäivä tuntui päättävän tämän kesäkauden.
Vaikka kesä jatkuu.
Ja muutaman päivän verran vielä minulla lomakin.

Meillä viikon asustellut savolainen lähti kotiinsa. Vaikka hän oli tällä kertaa vain viikon visiitillä ja siitäkin ajasta ison osan leireilemässä, tuntui siltä kuin hän olisi ollut meillä koko kesän ja nyt lähtenyt kotiinsa pitkän kesän jäljiltä.

"ihan kuin olis eka koulupäivä ja syksy" hän sanoi lähtiessään.
Vaikka ei olekaan.

Treenipäiväkirjasta: mitä kuuluu kiipeilylle?

Olen kohta harrastanut kiipeilyä kaksi vuotta. 

Ensimmäisenä vuonna treenasimme siskon kanssa personaalisen trainerimme, Isoveljen hyvässä, asiantuntevassa ja tehokkaassa ohjauksessa.

Sitten hänelle tuli opiskelu- ja työkiireitä, siskolle opiskelukiireitä ja lopulta minullekin opiskelukiireitä. Yhteisiä treeniaikoja ei vain löytynyt, ja olemme melkein vuoden olleet siskon kanssa hunningolla ja treenanneet vähän miten sattuu ja tiukasti mukavuusalueella.

Viimeinen niitti oli Tapahtuma - elikkästen joku välilevyhommeli.

Olin kuukauden harrastamatta yhtään mitään liikuntaa, paitsi kävelyä. Ja sen kuukauden jäljiltä piti käytännössä kaikki aloittaa uudestaan ja alusta. 

Tapahtuman jäljiltä kiipeilyhommiin palaaminen ei ollut helppoa, arastelin tietysti aluksi selkääni, koska se oli arka.
Ja tottakai kaikki aiemmin saavutettu voima ja venyvyys olivat kadonneet - voitte uskoa että keksiäkäinen eukko kangistuu sohvanmuotoiseksi suunnilleen päivässä ja oikeneminen siitä mutkasta kestää vissiin ikuisuuden. 
Kangistumisen lisäksi aloin pelätä putoamista entistänkin enemmän.
Ja justiinsa kun homma alkoi vähitellen edes vähän sujua ja saimme siskon kanssa kiinni edes jonkinlaisesta huterasta kaksi käyntiä viikossa ideologiasta, onnistuin vissiin kumminkin putoamaan - tai kukaties hallitsemattomasti hyppäämään -  seinältä.

Mitään en ole kiipeillessä huomannut mutta erityisesti seistessä ja hitaassa kävelyssä selkä tulee aivan älyttömän viheliäiseksi.
Voin oikein hyvin treenata kivun sallimissa rajoissa, koska yhtään ei mihinkään satu.
Mutta seisominen pitää vissiin lopettaa kohta kokonaan.
Ja hitaasti käveleminen.
Ollaan menossa Lehtorin kanssa koluamaan pääkaupunkiseudun museoita. 
Minä vissiin kiihdytän maalaukselta toiselle kuin formulakuski pysähtymättä ollenkaan. Hidastan vain suurimmissa kurveissa ja taistelevien metsojen liepeillä. Tai mitä niissä museoissa nyt sitten ikinä onkaan suurta esillä.

Viimeisimmissä treeneissä olin niin väsynyt valvotun (futismatsi-) illan jäljiltä että kun piti edes teeskennellä tekevänsä vatsalihaksia, lönötin lattialla kuin kumolleen joutunut koppakuoriainen ja totesin että tästä ei nousta kuin vinssillä.
Rojotin siinä sitten selälläni sätkien ja ihmettelin että tänne hallille sitä vain tulen ja vieläpä 

vapaaehtoisesti.

*

ps. jos mietit että mitä on boulderkiipeily - niin se on tämmöistä

yöllisiä mouhauksia

Muutamana iltana (tai oikeammin yönä) pohdin kovasti isyyden ja vanhemmuuden dilemmaa. Luin nimittäin Mape Morottajan: Missä on puolet minusta - tuntematonta DNA:ta etsimässä. Takakansitekstistä: "...tarinat nostavat esiin dna-testauksen villin maailman ja uudenlaiset moraaliset kysymykset, joita testaukseen liittyy. Perheitä yhdistyy ja rikkoutuu, mutta lapsen oikeudet ovat vahvat" Siinäpä kirjan ydin, joka oikeastaan valitettavasti puuttuu - nimittäin ne moraalisten kysymysten pohdinnat.

Kirjassa on 11 tarinaa, joissa kaupallinen dna-testi on vaikuttanut usean ihmisen elämään. Isättömät aikuiset lapset ovat testausten kautta onnistuneet jäljittämään pimentoon jääneen isän, lahjasolulapset /lasten vanhemmat lapsensa solun lahjoittajan. Mielestäni kirjassa pohditaan aivan liian vähän kaupallisen testauksen eettisiä, moraalisia ja juridisia ulottuvuuksia.

Kun yksittäinen ihminen onnistuu tonkimaan esiin isäoletetun, jolla ei ehkä ole ollut minkäänlaista tietoa siitä, että jossain nuoruudessa on tullut isäksi saati minkäänlaista mahdollisuutta ottaa isyyteensä kantaa, voi hajalle mennä paljon.
Jos (ja kirjan mukaan myös kun) uusi jälkikasvu painaa päälle, ja vaatii isyyden selvittämistä oikeusteitse, hajalle voi tosiaan mennä valtavan paljon.
Jos olet lahjoittanut sukusoluja anonyymisti (ei ole enää nykypäivänä mahdollista), voi kaupallisen testauksen jälkimainingeissa tosiaankin oven takana kolkutella liuta lahjalapsia.

Pohdin kovasti dilemmaa lapsen oikeudesta vanhempiin (tässä tapauksessa lähinnä isään) ja toisaalta isän oikeuksia. Isä on tässä kuviossa todella heikoilla: hänellä ei ehkä ole tietoa koko lapsesta, hänellä ei ole koskaan ollut mahdollisuutta ottaa kantaa isyyteensä millään tavalla, ja häneltä on tieto pimitetty ehkä kymmeniä vuosia ja yhtäkkiä häneltä vaaditaan tilanteen tunnustamista ja tunnistamista. (niinniin, jokainen sukupuolinen kanssakäyminen on potentiaalinen lapsi, olen minä uma-aaltoseni lukenut, mutta silti)
Voiko aikuinen lapsi yrittää ehjätä itsensä ja rikkonaisen lapsuutensa rikkomalla muiden perheitä ja elämiä?

Koen että ongelmana on nimenomaan kaupallinen dna-testaus, joka mahdollistaa suorat ja hyvin suorasukaiset yhteydenotot henkilöihin joilla ei ole ollut mitään mahdollisuutta valmistautua tilanteeseen. Koen isäänsä etsivien lasten tavan olla yhteydessä ja olettaa saavansa itselleen kokonaisen uuden perheen ainakin osassa kuvattuja tarinoita todella röyhkeäksi ja epärealistiseksi, sekä myös hätäiseksi, vastauksia on odotettu päiviä, korkeintaan viikkoja.
Olisi aivan eri asia jos yhteydenotto tulisi viralliselta taholta ja tavalla joka antaisi aikaa ja mahdollisuuden jotenkin puolueettomasti ja puolueettomalla maaperällä kohdata tilanteen ja myös säädellä sitä. (kuvittele että olet jossain kaupan kassalla ja some-kanavaan tupsahtaa viesti että hei iskä!)

Yritin kovasti ymmärtää ja asettua erilaisiin rooleihin: jos olisin luovuttanut omia sukusolujani nuorempana - miltä tuntuisi (olisin tehnyt sen - ja olen sitä aikoinaan harkinnutkin - hyvää hyvyyttäni. en haluaisi tietää mahdollisista lapsista, enkä olla yhteydessä), jos Lehtori olisi luovuttanut sukusolujaan (en tiedä onko, en omasta puolestani haluaisi olla yhteydessä siihen jälkikasvuun, en tiedä mitä ajattelisin jos sellaisia ehdotuksia tulisi), jos Lehtorille ilmestyisi yllätyslapsia (paljon saattaisi hajota, en pystyisi), jos omille vanhemmilleni ilmestyisi yllätyslapsia (samoin, paljon saattaisi hajota, en ehkä pystyisi kohtaamisiin), jos itselleni kävisi ilmi että en olekaan sukua vanhemmilleni (en osaa edes kuvitella). 

Monet lait laahaavat perässä, eikä kaupallisten ulkomaisten toimijoiden toimintaa edes voida lakiteitse sillä tavoin säännellä että testaaminen ja tunnistaminen tapahtuisi puolueettomalla maaperällä, mutta tätä dilemmaa pohditaan kirjassa valitettavan vähän. Tarinoissa keskitytään lapsen oikeuteen vanhempaansa.

Samoin valitettavan vähän kirjassa pohditaan sitä tapaa, miten uudisvanhempaa tulisi ja kannattaisi lähestyä.
Onko aikuisella lapsella oikeus uudisvanhempaan?
Hänellä on toki oikeus tietää syntyperästään, mutta onko hänellä oikeus olettaa saavansa itselleen vanhemman?
Onko vanhemmalla, joka ei ole tiennyt vanhemmuudestaan (tai joka on hyvää hyvyyttään lahjoittanut solujaan) mitään oikeuksia, vai onko hänen otettava vastaan velvollisuutena uudislapsen vaatimus perheeksi muodostumisesta, perheeseen kuulumisesta, yhteyden pitämisestä?

Ongelmallista on se, että sukusoluja on vuoteen 2007 asti voinut lahjoittaa anonyymisti, mutta anonyymiteetti ei kaupallisen toiminnan takia enää säily. Riittää kun joku lahjoittajan suvussa tekee testin, josta tulee osuma lahjalapsen testiin, sen jälkeen jäljellä on vain ahkeraa kaivelua, ja anonymiteetti on purettu.
Ja toisaalta ongelmallista on se, että (vaihnkolapsen) isä ei ole tiennyt isyydestään, eikä ole voinut ottaa siihen millään tavalla kantaa.

Minulla naisena on aika vahva käsitys siitä, montako lasta olen maailmaan puskenut ja kenen kanssa, ja vahva tieto myös siitä että sukusolujani ei ole maailmalla jaossa, mutta miehillä tilanne voi olla aivan toinen. 

Kirja todellakin herätti pohdintoja - säälin Lehtoria joka joutui kylmiltään ottamaan kantaa juridisiin, eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin, usein joko luokattoman myöhään illalla tai kohtuuttoman aikaisin aamulla (hei herää! jos dna-testissä paljastuu uusi lapsi niin tuleeko se osalliseksi perintökaaresta? onko teidän edelfeltit uhattuna? voiko tulla uusi perinnönjako?). 

Hänen suvussaan on testejä tehty, koska siellä etsitään sekä kadonneita esivanhempia että kadonneita sisaruksia. Itse taidan jättää testit väliin.

Aikani mouhattuani ehdotin Lehtorille että kannattaisi liittyä patriarkaattiin, kun on niin huonossa jamassa tuo miesten isyyshommeli.

Silleesti vissiin hyvä kirja kun paljon tuli pohdittua ja vielä enemmän mouhattua. Sekä ihan asiallisesti keskusteltuakin.

*

edit vähän myöhemmin (polveilevan + mouhaavan keskustelun jälkeen, kun olin luvannut lopettaa ihan kohta)

Lehtori: sä taidat tarvita aina välillä tommosta. on se hyvä että sulla on tollaisia kirjoja.

Lehtori (vielä vähän myöhemmin) on se hyvä että sä et ole politiikassa.

minä: nojoo, mä lopetan ihan just. toivottavasti toi lukualgoritmi suosittelee mulle välillä taas jotain kevyttä hömppää

Kaksi kirkkoa - Riika

 valitettavasti kummastakaan kirkosta ei ole kuvaa, koittakaa kestää.

Matkaystävämme ovat semmoisia että niillä pitää koko ajan olla ohjelmaa ja kierretään kaikki tärkeät nähtävyydet.
Minä olen enempi semmoinen että vaeltelisin ja katselisin kaikkea ja päätyisin vahingossa jos päätyisin nähtävyyksiin. En mene mihinkään nähtävyyksien takia, näen jos näen.
Ja sitten tykkään nähdä kaikenlaisia metkoja juttuja.
Joskus onnistuu näkeminenkin vaikka mennään suunnitelmallisesti nähtävyydeltä toiselle.

Tulimme Riikaan hirvittävän aikaisin lauantaiaamuna, ja kun olimme saaneet aamiaisen syödyksi, lähdimme heti kiertämään kaikki mahdolliset pakolliset nähtävyydet, joita googlettimen kartta osasi meille suositella.

Protestanttinen kirkko, jossain Riikan vanhankaupungin ulkosyrjällä.

Selvästi tulossa häät. 
Penkkien päätyihin oli solmittu valkoisia rusetteja.
Kävimme hetkeksi penkkiin istumaan kun ei ollut kiirettä mihinkään.
Kaasot tai jotkut muut läheiset hääräsivät alttarin tuntumassa, asettelivatko kukkia tai jotain. En muista.
Pieni lauluyhtye kokoontui alttarin sivustalle.
Pasuuna.
Kitara.
Joku pianontapainen kosketinsoitin.
Ja sitten ne alkoivat laulaa Finlandiaa!

Ensin piti vähän ravistella päätään, että tunnistanko nyt oikeasti tämän kappaleen Finlandiaksi ja kuulevatko muut matkaseurueessa saman biisin vai onko minulla vain asetuksissa heittoa.
Mutta Finlandia se oli.
Jollain vieraalla kielellä. En ihan saanut selvää millä kielellä, kun oli se torvetin tai pasuuna tai mikälie vaskisoitin, niin vähän sanat katosivat.
Veikkasimme että eivät ehkä laulaneet että on aamus alkanut synnyinmaa vaan jotain aivan muuta. 
Emme rohjenneet mennä häiritsemään bändiä.

Googlettimesta selvisi nopeasti sen verran että Finlandian säveleen löytyy englanniksi yksi universaalihko rauhanlaulu ja kaksi virttä.
Mutta en keksinyt semmoista hakusanaa jolla olisin houkutellut latviankielisiä sanoituksia esiin, että oliko rakkauslaulu vai virsi. Veikkaan jälkimmäistä.

*
Ortodoksinen kirkko, vähän vanhan kaupungin ulkopuolella

Sitten menimme melkein samaa päätä ortodoksiseen kirkkoon. 
Siellä ei tietenkään saanut kuvata ja varsinkin kun siellä oli yhdellä sivualttarilla meneillään aamupalvelus, juuri olivat päässeet ehtoolliseen.
Katselimme siinä hetken kaikkea mutta muu matkaseurue ei oikein syttynyt ortodokseille vaan meni ulos pohtimaan seuraavaa kohdetta, minä jäin vielä hetkeksi tutkimaan sivulaivoja.
Siinä kirkossa oli pääalttari ja sitten kahdessa sivulaivassa pienemmät alttarit myös.

Rupesin katselemaan että siinä toisen alttarin tuntumassa oli työmies hommeleissa ja mietin että mitä lienee mennyt rikki kirkossa.
Huomasin että kaverilla oli vieressään rivissä vesipulloja joita hän oli täyttämässä.
Sen verran pystyin seinästä lukemaan että työmies olikin pyhän lähteen äärellä eikä suinkaan korjaushommissa, ja kun menin matkamuistopuotiin, huomasin että kirkon omaa pyhää vettä sopi ostaa 5e/dl, ja isommat putelit tietysti enempi.
Olisin ehkä ostanut mutta olimme liikkeellä pelkillä käsimatkatavaroilla.

Vähän jäi kiinnostelemaan että mimmoista olisi ollut pyhä vesi.
Ja sillä aikaa kun minä olin ollut kirkossa tuijottamassa pyhää lähdettä niin Lehtori oli käynyt ihan vaan viereisestä kipsasta ostamassa tavallista vettä.
Että ehkä oli ihan onni etten ostanut pyhää vettä, olisihan se ollut kamalan noloa hotaista se ajattelemattomasti kurkkuunsa ihan silkasta janosta.
(tässä kohden nousee mieleen kaikenlaisia epäkorrekteja juttuja niin kuin vaikka ruokalaulu jostain muinaisuudesta että ken siitä juo niin sanotaan, ei janoa hän milloinkaan...)

*

pesäpuu

sometauko - miten meni?

 Toukokuun lopulla - tai ehkä jo pidemmästi koko kevään ajan - olen pohtinut omaa puhelimen ja fläpän (=tabletin) käyttöäni.

Olen pikkuhiljaa jo pitkän ajan kuluessa himmannut naamakirjassa notkumista, ja vuoden vaihteessa kun työelämä muuttui opiskeluelämäksi jätin sen kokonaan omaan arvoonsa.

pieni kadonnut öttiäinen

Puhelimella ruutuaikaani veivät insta, viestisovellukset ja uutiset.

Toukokuun lopulla vähän ennen kesätöiden alkua järkeilin, että koska olemme kieltäneet lapsilta puhelimella notkumisen, olisi itsekin syytä olla jonkinlaisena esimerkkinä ja pitää luurin käyttö minimissä.

Kesäkuun alussa päätin jättää instassa vierailut mahdollisimman kokonaan ja vähentää kunnolla uutisten lukemista ei ole ollenkaan terveellistä lukea edes ylen keskusteluketjuja.

Alussa podin erityisesti instavieroitusoireita. Ja puhelimen käytön vähentäminen ylipäätään ei ollut helppoa sekään. 

Varsinkin kesäkuun alussa kun olin hyvin tiukkana itselleni, huomasin että olen bussissa töihin körötellessä enemmän läsnä itselleni. Näin enemmän asioita. Kuulin enemmän asioita.
Olin olemassa enemmän.

Riika - kansalliskirjaston portaikko

En poistanut mitään sovelluksia enkä kirjautunut ulos mistään.
En edes siirtänyt appeja mihinkään piiloon viimeiselle välilehdelle.
Jotenkin päätin, että joko pystyn olemaan plaraamatta tai sitten en pysty. 

Huomasin että puhelimen plaraaminen on refleksi: helposti tulee otettua luuri käteen, mutta kun vierailtavia kohteita on lähinnä sähköposti ja viestipalvelut, tulee kierros käytyä aika pian ja bussipysäkillä seisoskelun ajaksi on keksittävä muuta tekemistä.
Parhaimmillaan pääsin siihen että kahdenkymmenenviiden minuutin bussimatkasta käytin alle puolet uutisiin, ja siinä oli päivän uutissaika-anti.

Instassa olen kesäkuun alun jälkeen käynyt kaksi kertaa, kumpikin käynti alle minuutin mittainen.
tosin nyt futiskisojen aikaan instan on tehokkaasti korvannut veikkauksen futiskisa, johon kaveri kutsui minut osallistumaan. 

Tällä hetkellä pidän puhelinta melko usein äänettömällä, luen viestiketjuja harvemmin kuin aiemmin.
Yritän pitää myös uutisten lukemisen minimissä - mutta luen silti uutisia enemmän kuin kesäkuun alussa.
Rämplään refleksinomaisesti sähköpostia ja pankkitietoja tämän tästä - se auttaa pahimpiin vieroitusoireisiin.
kun käyt suunnilleen seitsemättä kertaa saman päivän aikana tarkistamassa pankin tilitiedot ja toteat että ei vieläkään rahaa, voit yhtä hyvin olla rämpläämättä.

E-kirjoja luen tabletilta, joskus bussissa myös puhelimelta jos on semmoinen kirja mitä ei malta jättää kesken - ne pitävät huolta siitä että laskennallinen ruutuaikani pysyy vakaasti parissa-kolmessa tunnissa joka päivä.

olen pitänyt useamman vuoden verran futistaukoa
nyt on taas tuntunut mukavalta istua Lehtorin seurana
lukemassa, kutomassa tai ratkomassa ristikoita ja katsomassa futista

Vielä en ole onnistunut houkuttelemaan Suurta Luovuutta luokseni, päiväkirjan kirjoittamista en ole saanut aluilleen, eikä blogikaan erityisesti kukoista, mutta kokonaisuutena olen tyytyväinen tilanteeseen ja ainakin olen sentilleen pankkitilini rahasummasta tietoinen.

Jatkan sometaukoani.
Näen enemmän asioita.
Kuulen enemmän asioita.
Olen läsnä itselleni.
Olen olemassa enemmän.

*

Turun saaristoa yöttömässä yössä

Ja nyt, ensimmäistä kertaa ties miten moneen vuoteen kolmeen! minulla on neljä viikkoa neljä viikkoa! yhtäjaksoista lomaa!
Todellakin jatkan sometaukoani ja pysyttelen mahdollisimman kaukana uutisista.
Haluan olla olemassa enemmän.

Kerrostumia Riikassa

 Kävimme kavereiden kanssa kesä-heinäkuun taitteessa viettämässä pitkän viikonlopun Riikassa.

Kohtuuhintaiset suorat tunnin lennot Turusta haastavat aika hyvin Tallinnan ja Tukholman viikonloppukohteena. 

Olisin halunnut rakastua suinpäin kaupunkiin, mutta ennemminkin tulin mietteliääksi.

Riika on kerroksellinen kaupunki. Vahvasti eurooppalainen ja Eurooppaan suuntautunut.
Ja kuitenkin maan ja kaupungin lähihistoria on voimakkaasti läsnä, sen näkee, kuulee ja haistaa.
Minun ikäiselläni riikalaisella voi olla suvussaan holokaustin uhreja. Tai neuvostovakoilun.
Se ravistelee.
Meillä neuvostohistoria, holokaustista puhumattakaan, on lähinnä teoreettista, häälyy jossain elämämme liepeillä, mutta ei ole samalla tavalla aktiivista kuin entisissä neuvostomaissa.

ettemme koskaan unohtaisi

myös tämä todellisuus oli läsnä kaikkialla.
Lähes poikkeuksetta Latvian lipun rinnalla liehui Ukrainan lippu

Top-kokemukset

Kansalliskirjasto!

Rakennuksena upea ulkoa ja sisältä. Kirjoja tosin ei päässyt lukemaan tai hypistelemään kuin ilmeisesti erikseen anottavalla luvalla, mutta rakennus on hieno ja näyttelytiloissa hienot näyttelyt: modernia taidetta, kirjan ja kirjallisuuden historiaa, musiikkitallenteiden historiaa, ja jonkinlainen pläjäys tietokoneista.
Vietimme kirjastossa useamman tunnin sateisena päivänä.

kirjastorakennus on saanut muotonsa kansansadun jäävuoresta

kirjaston aula

Jurmalan hiekkaranta!
Noin puolen tunnin taksimatkan päässä Riikasta silmänkantamattomiin matalaa pehmeähiekkaista hiekkarantaa.
En käynyt itse uimassa - en ollut varautunut rantaelämään, mutta ehdottomasti varteenotettava haastaja etelän lomakohteille: lähellä ja helposti saavutettavissa

 

Mustapäiden talo!
Suosittelen opastettua kierrosta - mustapäät ovat olleet eräänlainen kauppiaskilta, jolla on ollut käytössään kokonainen talo muinaisen hansakaupungin ytimessä.

Talo oli sodan ja neuvostovuosien jäljiltä pelkkä rauniokasa, ja sen nykyinen olemassaolo on selvästi vahva statement siitä, että Latvia on osa Eurooppaa. Sen uudelleenrakentaminen on ollut vastaitsenäistyneen valtion vahva voimanponnistus.

Erityisesti suosittelen opastettua kierrosta upgradettuna - kuohuviinilasillisen pohjustamana. 

Ruoka oli kohtuuhintaista ja syömäkelpoista: emme etsineet erityisiä elämyksiä, lähinnä ajauduimme syömään milloin mihinkin. 
Liikuimme kaupungissa jalkaisin tai taksilla. 
Kokematta jäi ainakin kanavaristeily ja ylipäätään kaupungissa olisi voinut fiilistellä sen eri alueilla enemmänkin.
Luulen että tänne palaamme vielä jollain kokoonpanolla. 

Kesäkuun luetut

 Kesäkuu oli keskimääräisen hyvä lukukuu.
Onnistuin löytämään paljon koukuttavaa ja inspiroivaa luettavaa, parhaimmillaan istuin viikonloppuisin lähes pelkästään lukemassa.
Pitkästä aikaa - ja osin ankaran somepaastoni ansiosta - luin myös bussissa töihin mennessäni ja töistä tullessani. 

Suositus Janiina Lammen Suurelle huiputukselle. Ruth Jonesin kirjalle, Straniuksille ja aivan erityisesti Samuel Burrin Täydelliselle arvoitukselle. Kirjan konsepti oli vangitseva, vaikka itse kertomus olikin lempeää feelgoodia.

onnellinen ja keskittynyt lukuhetki Samuel Burrin seurassa
 - pitihän arvoituksia yrittää ratkaista vaikka se
ei kirjan kulun kannalta olennaista ollutkaan

Kesäkuun luetut

 Janiina Lammi: Suuri huiputus. Pienen lapsen yksinhuoltajaäiti inspiroituu vuorikiipeilystä - kirja on kuvaus kovasta treenaamisesta, unelmien tavoittelusta ja siitä, miten vaikeaa unelman tavoittelu ja tavoitteen saavuttaminen joskus voivat olla. Pohdintaa vanhemmuudesta: kun tekee näin ekstreemiä asiaa yksinhuoltajana ja julkisesti, saa niskaansa melkoisesti lokaa (ymmärrän kummankin näkemyksen: sekä kirjoittajan että hänen ratkaisuaan kyseenalaistavien), pohdintaa sitoutumisesta ja parisuhteesta. Vuorikiipeily on rankka laji sekä fyysisesti että henkisesti - ja rankka myös kiipeilijän läheisille. Hyvin itsekäs laji - se vaatii aikaa ja sitoutumista ja eräänlaista irroittautumista läheisistä; muuten ei pysty lähtemään. Kirja eteni sujuvasti, luin ahmimalla ja heräsin pohdiskelemaan kiipeilyä vasta kun olin kirjan jo lukenut. Suositus - erityisesti jos itsensä haastamisen kertomukset kiinnostavat, tai jos haluat pohtia itsensä toteuttamisen rajapintoja.

Kirsi Pehkonen: Matkalla Jylhäsalmelle. Jylhäsalmi-sarjan kirjailijan ensimmäinen novellimuotoinen retki Jylhäsalmelle, joka ei novellin kirjoittamisen aikaan edes ollut vielä Jylhäsalmi. Ihan sympaattinen novelli, tunnistettava kyllä. E-kirja.

Ruth Jones: Mitä jäi kertomatta. Neljä sukupolvea naisia: Grce 90v ei ole ollut kolmeenkymmeneen vuoteen yhteydessä tyttäreensä Alysiin (70+), eikä tämä puolestaan omaan tyttäreensä Eliniin (50+). Elin ja hänen tyttärensä Beca ovat rakkaita Gracelle mutta alustavasti huonoissa väleissä keskenään. Kirja äitinä ja tyttärenä olemisen ylisukupolvisesta vaikeudesta ja vaietuista asioista. Lämmin ja lopussa vähän yllättäväkin kuvaus hajanaisesta ja toisiaan kohti räpistelevästä perheestä. E-kirja.

Annie Hawes: Calabrian perintö. Hawes ja siskonsa ostivat ränsyisen oliivitilan Liguriasta. Vuosien mittaan Annie on kotiutunut, löytänyt elämänkumppanin ja tullut osaksi perhettä ja yhteisö. Tässä kirjassa Annie ja sulhasensa Ciccio sekä autolastillinen muuta perhettä lähtevät perheen syntysijoille Calabriaan vastaanottamaan perintöä. Hawesin kuvaukset ovat tarkkoja, lempeän hauskoja, humoristisia ja varsin eläväisiä. Olen lukenut tämän kolmiosaisen sarjan ties kuinka monesti - tällä kertaa Calabrian perintö oli yöpöytäkirjana varmaan reilun kuukauden ajan (nukahtelin aina harmillisesti kesken juhlien ja ilonpidon). Lämmin suositus koko sarjalle - kun kaipaat hyväntuulista tositapahtumiin perustuvaa ja elävää kuvausta italialaisista oliivilehdoista.

Samuel Burr: Täydellinen arvoitus. Clayton on kasvanut kasvattilapsena erikoisessa arvoitusten laatijoiden yhteisössä. Kasvattiäitinsä kuollessa Claytonia odottaa vielä viimeisen arvoituksen ratkaiseminen: kuka on hänen biologinen äitinsä. Kirja rakentuu osittain arvoitusten ja ristikoiden varaan, ja oli lukukokemuksena vangitseva. Lukuaikapalvelussa kirja on määritelty cozy crimeksi, itse pidän tätä ennemminkin todella oivallisena feelgoodina: kirjassa on paljon lämmintä filia-rakkautta, itsensä etsimistä ja löytämistä ja ihania ihmisiä. Yhden kesäisen päivän vangitseva ja lempeänlämmin lukukokemus - suosittelen! E-kirja. (jälkilisäys: hatunnosto kääntäjälle - hieno urakka!)

Emily Henry: Lempipaikka. Ystäväporukka kokoontuu myynnissä olevalle kesähuvilalle viimeistä kertaa kesäiseksi viikoksi. Vahva ystävyys kantaa - mutta millaisia kipukohtia ystävykset kuljettavat mukanaan? Harriet ja Wyn ovat eronneet, eivätkä ole kertoneet siitä kenellekään - he aikovat mökkeillä ja teeskennellä että kaikki on kuten aina ennenkin. Kirjan alkupuoli oli jotenkin työlästä luettavaa: oli toki kesä ja kaikkea ihanaa ja aivan selvää on kuinka kertomus tulee päättymään, mutta siitä huolimatta jumitti. Olin monta kertaa jättämässä kirjan kesken. Loppuratkaisu - vaikkakin odotettavissa oleva - oli rakennettu hyvin, se pelasti paljon. Kun sain kirjan loppuun, huomasin kirjailijan nimen, ja yllätyin vähän alkupuolen tahmeutta, Henryllä on yleensä ollut varsin luettavaa tuotantoa. Kirja menee tulipa luettua -kategoriaan. E-kirja. 

Ilona Tuominen: Normipäivä. Opettajana toimiva Amalia on loppuunpalamisen partaalla. Onneksi työ uudessa koulussa siintää mahdollisuutena tulevassa syksyssä - paitsi että omassa puutalokorttelissa remppatarve kasvaa, ja mitä ihmettä naapurin Hilma-rouvan ärsyttävä jälkikasvu tekee Amalian uudella työpaikalla? Todella väljästi Turkuun sijoittuva todellinen hyvänmielen kirja. Yritin sijoittaa Amalian kodin ja työpaikan kartalleni, mutta olin enimmäkseen vääräl pual jokke. Lempeä suositus jos kaipaat huoletonta hyvää mieltä ja takuuvarman loppuratkaisun ilman turhaa konstailua. E-kirja.

 Leo Stranius: Tehokkuuden taika - näin voit elää enemmän. Tuntuu absurdilta ja samalla enemmän kuin järkeenkäyvältä, että aikatauluttaa elämässään ihan kaiken: seitsemän minuutin aamujumpat, viikkopalaverit puolison kanssa ja lukuhetket. Olen lukenut tämän kirjan jo kerran aiemmin, ja jollain tavalla pidän kirjan lähestymiskulmaa todella järkevänä, ymmärrettävänä ja jopa suositeltavana. Itse en ole sen tyyppinen saati puolisoni että haluaisin laittaa kalenteriin yhteiset iltateehetket, yhteiset lounaat ja laatuajan, mutta ymmärrän pointin rutiinien näkökulmasta. Rutiinit ovat olennaisia: niiden avulla asioita saa tehtyä ja elämä pysyy järjestyksessä. Jos riskinä on se, että työt (tai harrastukset) syövät vaikkapa parisuhdeajan kokonaan, on järkevämpää aikatauluttaa kuin ajautua erilleen. Itse tarvitsen joka päivälle ohjelman, en välttämättä kalenteriin kirjattuna, mutta vähintäänkin suunnitelmana päässäni. En kestä ajelehtimista, ja tulen todella ärtyisäksi vapaapäivinä ja lomilla, jos minulla ei ole edes jonkinlaista suunnitelmaa päivän kulusta ja jotain ohjelmaa mietittynä. Äänikirjojen kuunteluun tuplanopeudella vedän rajan. Kirjat ovat nautinto, ne ovat hidastamista, viihdettä, oleilua. Suositus tälle ajanhallintakirjalle! 

Tuija Lehtinen: Tyttökullat ja kolme vainajaa. Tuija Lehtinen on viime vuosina tehnyt uutta aluevaltausta dekkaripuolelle, mutta harmillisesti en ole ollut näistä kovin vakuuttunut (luen niitä silti sitkeästi jostain syystä). Tämä dekkarintapainen oli alussa sekava ja sen jälkeen vähän plässy. Myös viihdekirjallisuuden puolella erityisesti viime vuosina Lehtisen tavaramerkiksi ovat muodostumassa laaja ja jotenkin sekava henkilögalleria, jossa on paljon erilaisia isoenopuolia ja vastaavia epämääräisen kaukaisia sukulaisia (miksi?), ja sukulaisuus- ja tuttavuussuhteita selitetään jotenkin hirmu mutkikkaasti. Niin oli tässäkin tarinassa. Yksi sukupolvi välistä pois, ja henkilökaarti olisi jotenkin seurattavampi. Lehtisen dekkarit eivät myöskään oikein asetu mihinkään selkeään lajityyppiin: en varsinaisesti pidä niitä dekkareina, saati sitten cozy crimenä, mutta eivät ne sen pahemmin ole viihdekirjallisuuttakaan. Luin kirjan, mutta valitettavasti se oli mielestäni yhtä vetelä kuin sadepäivä ikkunan takana. 

 Leo Stranius: Ekoistin muistelmat. Yhteiskunnallisen ekovaikuttajan muistelukset. Stranius on kiehtova ja varmasti myös aika haastava tyyppi. Sujuvasti etenevä kirja on inspiroivaa luettavaa. 

Jukka Parkkinen: Suvi Kinos ja elämän eväät - muistelmien kolmas osa. Suvi Kinos -sarja on yksi hauskimpia lukemiani kirjasarjoja, ja olen onnistunut tartuttamaan rakkauden tähän sarjaan myös omaan nuorisooni: siteeraamme säännöllisesti erityisesti ensimmäistä osaa. ("seitsemän veljestä on eräänlainen robinsonadi" / "patriarkaalisen diskurssin feministinen konstruksio" ovat omat top-2 sitaatit) (sarjan eka osa on ilmestynyt 1995, eli olen ollut jo tukevasti yliopisto-opiskelija, kun sen olen lukenut ja ihastunut kertaheitolla, jopa sellaisissa määrin että puskin viestinnän kurssilla läpi ideani dramatisoida kirja kurssin lopputyöksi. Olin Simo-eno) Tällä kertaa lainasin ja luin kolmannen osan uusiksi samalla kun lähettelin vaellusripari-sitaatteja Lapissa isosena vaeltavalle lapsukaiselle. Ja kuten aina, itkin vähän Rupu-enoa ja nauroin paljon matkan varrella. Parkkinen osaa! Suosittelen myös Karhukirjeitä sarjaa. Ja nuortenkirjoja. 

Karita Palomäki: Kuhiseva mieli - nainen ja ADHD. Hyvä, selkeä tietopaketti harjoituksineen tärkeästä aiheesta. Oma mieleni ei kuhise haitaksi asti en siis oleta että minulla olisi adhd, mutta silti tunnistan hetkiä ja tilanteita joissa aivoni virittyvät jollekin aivan omalle taajuudelleen. Keräsin muutamia harjoituksia itselleni talteen. Lämmin suositus: aihe ja asia on tärkeä, ja kirjassa on vahva, voimaannuttava näkökulma. E-kirja.

Leo Stranius: 101 onnen päivää. Ekovaikuttaja Stranius tekee ihmiskokeen: miten elämä muuttuu, jos tietää että jäljellä on elinaikaa vain sata päivää? Päiväkirja kertoo täyteläisestä ja täydestä arjesta, jonka Stranius on jo valmiiksi rakentanut arvojensa mukaiseksi: hyvästä elämästä puuttuu korkeintaan vähän - hiukan enemmän aikaa perheelle, lapsille ja puolisolle. Kirja puhuu ehkä eniten juuri hyvästä arjesta, omien arvojen mukaisesta arjesta, suunnitelmallisuudesta. Stranius on sen verran kiehtova tyyppi, että pistin varaukseen muutaman muunkin hänen kirjansa, vaikka olenkin osan niistä lukenut jo aiemmin. Muistelisin, että varsinkin ajanhallintakirja on varsin inspiroiva - ja samoin oli tämä. Suosittelen. E-kirja.

Kirsi Pehkonen: Hiekkalinnoja Jylhäsalmella. Taattua, tuttua Jylhäsalmisarjaa: on kesä, on aktiivinen kyläyhteisö, on onnettomasta rakkaudesta toipuva kaupunkilainen Selma, joka hulahtaa kylän elämänmenoon mukaan. Sarja on alkanut ehkä vähän kiertää jo kehää, mutta kyllähän tämän luki. Kepeä kesäkirja. E-kirja.

Minna Haapasalo: Lemmenlangat. Tilkkuterapiaa-sarjan kolmas osa, väljästi Turkuun sijoittuva kierrätystaideliikkeestä kertova tarina. Elämä tuntuu kaatuvan Riinan päälle, aina vain. En oikein muistanut aiempien osien tapahtumia tai henkilöitä, loppuratkaisu oli mielestäni vähän nihkeä. Tulipa luettua. E-kirja.

Jari Tervo, Kati Tervo: Ukko ja mökki. Kesämökkimuisteluksia, koirajuttuja, arkea ja elämää kahden aikuisen ja yhden Ukon huushollissa. Tykkäsin konstailemattomasta kerronnasta, välillä tosin pohdin miksi oli valittu tällaisia aikamuotoja. En ollut aina niistä samaa mieltä. Tykkäsin pariskunnan arjesta ja arjen romantiikasta. Tykkäsin kesästä. Koirasta en osaa sanoa mitään. En ole koiraihmisiä. Suositus. E-kirja.

värikoodisto
chicklit (viihde /feelgood/hömppä)
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

Samuel Burrin kirjasta

Samuel Burrin kirjasta
hatunnosto kääntäjälle - hieno suoritus!