talouskriizipohdinto

Enää täninen ja huominen töitä ja sitten loma - jee! 

Huomenissa tulevat ulkomaanserkut, jee kai sillekin. 

Yritän olla murehtimatta liikaa loppukesän matkaamme, tai lähinnä Kreikan merillä kytevää ja alati syvenevää talouskriiziä.

HraH ei olisi hraH, ellei hänen mielestään olisi aivan mielettömän jännittävää olla pelipaikoilla siellä, missä historiaa tapahtuu ja demokratia toteutuu, minun päässäni puolestaan juoksee sarjana kaikenmoisia kauhskenaarioita, jotka yleensä päättyvät siihen että lapset itkevät kun me kaikki kuolemme korahdellen nälkään pimeässä ja kolkossa huoneessa, ruton ja lepran kourissa. no en minä tiedä mistä ne lepra ja rutto tulevat, mutta ihan varmalla tulevat. ja ruoka loppuu koska yleislakko, samoin sähköt.

Kaiken rehellisyyden nimissä mieleni pohjilla häivähti ajatus, että olisi pitänyt kerrankin valita Italia, tai edes Espanja.

Yritin päästä hraH-maiseen semi-innokkaaseen kohta tapahtuu historiaa -flowhun ja totesin että kaikesta päätellen vuoden 2015 kreikkalaisilla euron kolikoilla on kohta kysyntää. Olin mielestäni ihan mielettömän reipas ja positiivisesti ajatteleva, hyvä minä.

Note to self: ei enää iltasanomien nettisivuja eikä maikkarin uutisia missään muodossa.

Näin rankan positiivisen yrityksen jälkeen oli pakko kuitata hraH:lle, että olkoon vaikka kuinka jännittävää, niin emme kuitenkaan ymmärrä uutisista tai ihmisten keskusteluista yhtään mitään.

Ei se siltikään lannistunut. Höh.

Kyllä nyt harmittaa kun en yliopistossa mennyt muinaiskreikan kurssille, niiden kurssikirjallakin oli niin jännittävä nimi, muistaakseni Epi oinopa pompom. mitäköhän se oikeastaan tarkoittaa? opi iloisesti muinaiskreikkaa, pompom? 

Jos olisin mennyt, olisin nyt täydellisesti demokratian ytimessä.

Kyllä ei ihminen nuorena ymmärrä, mikä hänelle olisi vanhana hyväksi.

Pyörä valitsi aamulla itsenäisesti vaihtoehtoisen reitin.

Meinasin pudota satulasta hautausmaan kohdalla, kyllä oli hersyvä näky.

monenmoista ja taru sormuksesta

viimeiset kolme työpäivää ennen kesälomaa!

Pitkään viikonloppuun mahtuu monenmoista

Monenmoinen nro 1:
Shoppailimme tyttöjen kanssa. Isosisko halusi kaverinsa rippijuhliin jotkut älyttömän korkeakantaiset blingbling-kengät, ne olisi pitänyt ostaa jo kevätjuhlien alla, mutta kieltäydyin.
Sinnikkäästi alelaareja penkomalla löysimme kohtuuhintaiset, kiilakorkoiset ja säädyllisennäköiset jalkineet.
Kengät hankittuaan lapsi päätti vaihtaa asunsa toiseen, huokaisin hiljaisen onnenhuokauksen: onneksi hankimme ihan tavallisenväriset jalkineet.
Samalla reissulla iski toiseen lapsukaiseen joku outous, ja se halusi sovittaa mekkoa.
Ensimmäinen sovitettava oli aika ihana, toinen oli täydellinen. Lapsi itsekin ällistyi ja halusi mekon.
Ajattelin että kyllä kannattaa viisaasti valita taistelut, joita käy. Ei ollut taistelua, koska olisin päästänyt sen juhlaan alkuperäissuunnitelman mukaisesti housuissa, se teki itsenäisen valinnan.
Valitettavasti taistelen sen kanssa muista älyttömyyksistä, en vain osaa hellittää.

kun Isosisko oli pieni, se lauloi aina "pienet jususet, pienet jususet, ne lystikkäitä on..."

Monenmoinen nro 2: Aloin taas lukea Onnellisuusprojektia. Mietin, pitäisikö käynnistää oma. On vaikeaa, koska en löydä sopivaa muistikirjaa. Ostin muistikirjan viimeksi loppukeväästä, mutta se on aivan liian vääränmuotoinen miksi edes ostin niin vääränmuotoisen muistikirjan, miksi? Olen kolpannut kaikissa vastaantulevissa paperikaupoissa, mutta en vain löydä Sitä Oikeaa; kyllä on vaivalloista ihmisen elämä.

meidän pitää antaa lapsillemme juuret

Monenmoinen nro 3: Kummityttö pyysi minut alttarille tulevaksi kummiksi <3! Ihana kunniatehtävä, sillä lapsella kun on mistä valita. joskus pienenä se sanoi, että sillä on neljä kummia: on pisin ja paras ja hauskin ja tylsin; arvatkaa mikä minä näistä olin? Jee. Vinkki: HraH on hauskin.

Mietin tarvitsenko uuden klänningin vai voinko mennä vanhassa ja osaisinko kirjoittaa sille oman puheen?

meidän pitää antaa lapsillemme siivet

Taru sormuksesta

Kävimme hankkimassa kummitytölle rippiristin luottokultasepältä. (H; jos luet, niin äitinsä ehdotti sitä kumminkin, vaikka saa myös sulta ristin!)

Kultaseppä tarinoi kaikenmoista ja minä opin, että vanhoista jutuista voi leimojen perusteella päätellä kaikenmoista ja sitä paitsi oivalsin myös että vanhoista jutuista tehdä uusia juttuja ja saman tien sain päähäni ällin. 

Välihuomautus: minulla on sellainen jostain muualta omittu motto, että naisen ei pidä itse hankkia koruja itselleen, paitsi yhden kerran elämässään jotain sellaista mikä on on kaunista ja rohkeaa ja vahvaa. 

Kauan kauan sitten minulle on jätetty jonkinmoiseksi perinnöksi sormus, johon liittyi tarina.

Tarinan mukaan se sormus olisi joko kuulunut sellaiselle parille, joka oli ensimmäinen Sipoon uudessa kirkossa vihitty pari, tai sitten sormus kuului tämän parin pojalle, ja oli hänen ja puolisonsa vihkisormus.

Vihkisormukset oli aikanaan annettu pariskunnan tyttärille, joista toinen jäi ikäneidoksi ja asennutti sormukseen myöhemmin kiven. Tämä Fanny-faster puolestaan oli jättänyt sen seuraavalle sukupolvelle ja jälleen vanhaksi piiaksi jääneelle naiselle, joka oli minun isotätipuoleni Saga.

Sagasta muistan äänen puhelimessa ja sen että oli kovin hienoa kun joku aikuinen ihminen halusi puhua minun kanssani puhelimessa ihan vartavasten, vaikka meillä ei oikeastaan ollut kunnollista yhteistä kieltäkään. Ja sen muistan myös että keräsimme käpyjä ja kävimme ruokkimassa kanoja kanalassa. 

Senkin muistan että heitin hautaan pihasta kerätyn niittykukkakimpun ja se hauta oli hirvittävän kammottavan syvä ja pimeä ja minulla oli valkoinen kutittava neulemekko koska lapsi voi hautajaisissa pitää valkoistakin.

Monta monta vuotta olen ihmetellyt, mitä oikein teen sillä sormuksella. Se on aina ollut vähän liian iso, sen kivi on hajonnut ja jotenkaan se vain ei ole istunut sormeeni. Korulaatikolla kolpatessani olen melkein joka kerta sitä sovitellut ja katsellut ja joka kerta todennut että ei istu vieläkään, ei malliltaan eikä kooltaan. Ja olen vähän sureksinut sitä ja miettinyt, mitä sillä tekisin.

Kultaseppä osasi kertoa että vuosileimojen perusteella tarina ei luultavasti ole totta, tai että se liittyy johonkin toiseen sormukseen, joka on jossain toisaalla.
Ihan sekunnissa päätin, että minähän teetän siitä itselleni kauniin sormuksen ja sillä tavalla - vaikka siitä katoavat leimat ja muut - se kulkee mukanani aina samalla tavalla kuin mummun vanha pieni kahvipannu ja desimitta.
Ihan kohta minulla on jotain mikä on kaunista ja rohkeaa ja aikuista ja siinä on aina mukana Fanny-fasterin ja Sagan muisto.

Kuvat minun ja HraH:n pyöräretkeltä lintutornille

kodinkonekriizi

tiedättekö sen kun katsoo pankkitiliä ja siellä on finanssia aimolohmare vähemmän kuin pitäisi?
Se on sellainen epämääräinen pettymys, jota seuraa hitusen kitkerä huojennus ja helpotus kun tajuaa, että ihan tavalliseen arkeenhan se finanssi on valunut, eikä olekaan joutunut ryöstön kohteeksi.

No tiedättekö sen, kun se sama tunne iskee punnitushetkellä vaa'alla?
Sitä astuu muina henkilöinä ja mahdollisimman kevyttä teeskennellen vaakalautaselle ja sitten se vaaka näyttääkin viisi kiloa vähemmän kuin pitäisi.
Tuleeko voitonriemu ja jee?
Ei tule.
Tulee epäusko ja kauhistus, että mihin on ihmisestä kadonnut viisi kiloa.
Astuu pois vaa'alta ja menee takaisin ja johan ovat kilot turvallisesti tulleet takaisin.
Sitten ei uskalla mennä vielä kerran pois ja takaisin, koska on se riski, että painaa taas viisi kiloa enemmän ja sitten viettää koko loppupäivän pohdiskellen, että montako viittä kiloa se vaaka ihmisestä on jo huijannut, ja mikäköhän se todellinen paino oikein on?

Sinänsä tietysti lohdullista, että onpa se lukema mikä tahansa, niin se on kaiketi suunnilleen sama kuin joskus aiemminkin, koska samat vaatekset mahtuvat yhä päälle, mutta onhan se hiukan kummallista, jos paino on mitä tahansa välillä 50-100.

Mutta kyllä tulee myös pieni pettymys kodinkoneeseen, joka semmoisella tavalla huijaa ihmistä.
Mitkä muut laitteet samanmoisesti huijaavat?
Keittääkö kahvinkeitin salaa teetä ja tarjoilee sen minulle kahvina? Nauraahykertelee mokoma aparaatti, että taas meni tyhmä halpaan.
Huijaako pesukone kun se kadottelee pahansuopaisesti sukkia? Mihin se niitä tarvitsee? Tepasteleeko se kone salaa minun sukissani pitkin päivää ympäri asuntoa?
Näyttääkö telkkari ihan tahallaan ja silkkaa salakavaluuttaan viisi vuotta vanhoja ohjelmia?

*

Kun tulin eilen töistä kotiin, tytöt ilmoittivat että tänään muuten pestään kissa.
Yritin prokrastinoida, syödä ja juoda kahvia ja vaikka mitä, mutta en päässyt pakoon.
Hyvä kun en joutunut vastuullinen kissanomistaja-saarnan kohteeksi.
Pesimme.
Kuivasimme.
Lauloimme kuivatessamme.
Kissaa otti hattuun, se alkoi huutaa kun lauloimme voimalla seitsemän miehen. Se on kumminkin tyttökissa eikä mikään jukolanjussi. Ja vielä enempi se on prinsessa joka ei antanut kuivata villahousujaan, nyt se vasta onkin todellinen rönäperä.

*