Miksi se ekseli kaikkinensa herättää niin suuria tunteita?
Olen sitä mielessäni meditoinut hyvän tovin.
Koko ajatus kotihommeleiden ekselöimisestä tuntuu naurettavan pikkumaiselta pilkunviilaamiselta. Mekaaniselta, pikkumaiselta pilkunviilamiselta.
Siltikin, ajatus sen pohjalla on täysin oikea: sopimussuhteessa kaikenlaisista asioista on syytä sopia.
Ekselöinti tuntuu naurettavalta nipottamiselta, koska ne kaikenlaiset hommat on kuitenkin hoidettava.
Ajatus silti on oikea, koska kaikenlaiset hommat on kuitenkin hoidettava.
Vierastan ajatusta siitä, että kotihommelit - tai elämä ylipäätään - olisi jotain täsmälleen tasan käyvää vaihtokauppaa: sulle-mulle-sulle-mulle.
Vähän niin kuin lapsuuden saunalimppari: millimitan kanssa kaadetaan, että jokaiselle varmasti tulee yhtä paljon.
Kun nyt ne kaikki hommelit täytyy kuitenkin jotenkin hoitaa.
On asioita, jotka ovat politiikkaa.
Jos on lipsahtanut pois mielestä kreikkalainen termi Πολιτικός tarkoittaa yhteisten asioiden hoitamista.
Asioita jotka täytyy hoitaa yhteisen hyvän edistämiseksi.
Ja siksi on kovin kummallista, että niitä asioita pitäisi jotenkin laskea ja jyvittää ja niiden toteutumista tarkkailla - koska millainen on ihminen, joka ei osallistuisi omalla panoksellaan yhteisten asioiden hoitamiseen?
Ihan todesti: millainen on sellainen ihminen, joka ei osallistu?
Tai vielä pahempaa, pidä kiinni siitä mitä sovittu on?
(minun lapseni luultavasti ja valitettavasti)
 |
| politikoksen ydin: mullemullemulle vapaa-aikaa! |
Ekseliä ei ehkä oltu keksitty vielä silloin kun me olemme yksiin päätyneet, tai opiskelijan neljäkasikutosessa ei sille ollut tilaa, mutta sopimuksia me teimme.
Ilman allekirjoituksia, ilman ajanottokelloa ja ilman taulukkoa - mutta asioista sovittiin.
Perinteiset kotihommat: ruuanlaiton, siivoilun, pyykkihuollon, jaoimme jo ennen lasten syntymää intuitiolla.
Toinen kokkaa, toinen tiskaa.
Toinen lataa pesukoneen, toinen tyhjentää.
Toinen imuroi, toinen hoitaa muita siivoushommeleita.
Minusta kokkaaminen on kivaa, mutta tiskihuolto tyhmää.
Roskien viemistä inhoan, mutta minulla ei ole mitään vessanpesua vastaan.
Tässä työnjaossa roikumme edelleen.
Se on kuin tuhanteen kertaan tanssittu baletti, jonka askeleet kumpainenkin osaa.
Välillä näistä nakki napsahtaa nuorisollekin, mutta koska meille kumpaisellekin on kehittynyt oma näkemys siitä, millainen työn jälki on parasta, täytyy nuorison jäljiltä tehdä paikkohommeleita.
(veikkaan että kaikessa hiljaisuudessa teemme paikkohommeleita myös toistemme jäljiltä; ne omat standardit istuvat tiukassa)
Muutos: Kokkaus on edelleen minun heiniäni, ja tässä nuoriso oheistelee kiitettävästi.
Kaikkia muita hommeleita Lehtori on ruvennut tekemään sellaisella tarmolla, etten meinaa perässä pysyä: hänellä on tällä hetkellä töissä huomattavasti kepeämpi tilanne kuin minulla.
Työnjako on keikahtanut.
Välillä tuntuu kuin olisin vapaamatkustaja omassa kodissani.
Mikä muu on muuttunut kun kakrut ovat kasvaneet?
Kasvatukselliset jutut.
Mitä pienempiä lapset ovat olleet, sitä enemmän heidän asiansa olivat minun vastuullani.
Lehtori opiskeli ja aloitteli uraansa, minun fokukseni ja identiteettini oli työelämää enemmän kodissa ja lapsissa.
Päiväkoti- ja alakouluvuosina, silloinkin kun olen tuntimääräisesti ajoittain tehnyt huomattavasti nykyistä enemmän työtöitä, identifioin itseni ensisijaisesti kotiäidiksi.
Fokukseni oli kotona, keskenkasvuisissa.
Lasten sairastelut, synttärit, harrastukset - halusin olla niissä mukana.
Päiväkotirepun pakkaaminen, luokkakuvauslappujen allekirjoittaminen, wilmaviesteihin vastaaminen, uusien vaatteiden hankinta, ihan kaikki keskenkasvuisiin liittyvä oli tapani toteuttaa sitä identiteettiä, joka olisin halunnut olla: kotiäiti.
En kokenut silloin tarvetta ekselöidä näitä nimenomaisia tehtäviä, koska ne olivat olennaisia itselleni.
Omalle olemiselleni.
Nykyisellään kolmilapsinen perhe on kutistunut yksilapsiseksi.
Yhden alaikäisen lapsen lisäksi nurkissa notkuu vielä yksi täysi-ikäiseksi tullut.
Kotoa muuttaneen asioihin en tietenkään puutu.
Kuvauslaput, wilmat ja reput: täysi-ikäisen osalta minulla ei ole niihin jakoa.
Koulun käytännön mukaan nuori aikuinen ei voi poissaolojaan kuitata itse, mutta perheen käytännön mukaisesti hän on kuitenkin vastuussa itse omasta tekemisestään. Kuittaan siis maltillisen määrän myös muita kuin sairauspoissaoloja, kunhan eivät ole lintsaamisia.
Alaikäinen ysiluokkalainen joutuu jo muistuttelemaan minua hoitamaan asiansa wilmassa.
Wilmaviesti-tyyppiset kotihommat rassaavat nykyään melkein enemmän, koska ne eivät ole jokapäiväistä arkea, vaan jotain joka on muistamalla muistettava hoitaa.
Miksi ei Lehtori?
Koska nuoret ovat (olleet) fyysisesti (ja välillä myös hallinnollisesti) samoissa tiloissa joissa isänsä, olemme käyttäneet mahdollisimman vähän ja maltillisesti minun isäni -korttia.
Muutos: nykyisellään nuoriso kääntyy oma-aloitteisesti enemmän isänsä puoleen.
Minä olen vieläkin hoivaaja, mutta isä on tietäjä.
Vaikka työnjakomme on ollut hyvin - nykynäkövinkkelistä jopa liian - perinteismallinen, on nuoriso muodostanut isäänsä suhteen, johon minulla ei ole osaa eikä arpaa.
Hosa inte hokee nuoriso yhdessä Lehtorin kanssa minulle.
Opettelen päästämään irti, ja silti pitämään kiinni.
Olemaan vähän vapaamatkustaja.
Huomaan hiljalleen, että pitkällä-pitkällä aikavälillä parisuhteessa mennään tasan.
Sulle-mulle-sulle-mulle.
*
että ei se ekseli välttämättä huono juttu ole ollenkaan, vaikka oudolta ja pikkumaisnipolta vaikuttaakin.
