Liikuntapohdinto

pohdin suhdettani liikuntaan tasaisin väliajoin.
En ole koskaan ollut liikunnallinen, tunnen oloni kömpelöksi, vääräänsuuntaanmeneväksi ja hankalaksi kaikin puolin. Hädin tuskin erotan vasemman jalan oikeasta, ja jos pitää tehdä jotain käsillä ja jaloilla yhtäaikaa, menen aivan sekaisin.

Minua ärsyttävät aivan erityisen paljon kaikki lehtijutut, oppaat, oma-apukirjat ja vastaavat joissa käsketään lenkkeillä, joogata ja käydä punttisalilla. niissä tulee ukk-instituutin koko liikuntapiirakka tai -pyramidi tai mikä muoto nyt ikinä tällä hetkellä onkaan muodissa.
Joskus saattaa myös olla sauvakävely listalla.
Hyväksyn näistä lenkkeilyn. ja sauvakävelyn jos se on listalla.
UKK-piirakassa on myös välillä tanssi ja haravointi, mutta ei itseapuoppaissa.
en haravoi kun ei ole pihaa

Olen käynyt punttisalilla aika ajoin vuosien varrella.
En tykkää.
Minusta ne härpäkkeet näyttävät keskiaikaisilta kidutusvälineiltä.
Ja jotenkaan en koe niitä tiloja turvallisiksi.
tiedättehän, tämä uudehko käsite: turvallinen tila.
ei sillä että minulle olisi kukaan edes koskaan puhunut punttisalilla, mutta en vain tunne oloani hyväksi niissä.
olen käynyt myös pelkästään naisille tarkoitetulla salilla. ihan sama juttu, ei hyvä.
Tiedän että se johtuu vain ja ainoastaan omasta kieroutuneesta kehosuhteestani.

Jooga tuntuu ajatuksena kummalliselta.
Testasin kerran kotona.
Oli merkillistä. 

Ryhmäliikuntaa inhoan syvästi.
Tanssiminen ei suju.
Punttisali, jooga ja haravointi ovat poissa laskuista.

Samalla tiedostan selkeästi sen, että haluan olla lihaksikas ja ryhdikäs. myös henkisesti
Ja semmoinen reipas akka sitten kun tulen isoksi.
siksi pitää liikkua

Uiminen on minun lajini.
En tiedä sijoittuuko se yhtään mihinkään liikuntapiirakassa tai -pasteijassa, mutta siitä sentään nautin paitsi silloin kun vesi on kylmää ja märkää ja teen sitä suunnilleen vapaaehtoisesti.
Lähihalli meni kiinni jo toukokuussa, isolle hallille en kesäkuussa ehtinyt, olen siis odotellut uimahallien avautumista aamukampa kädessäni suunnilleen juhannuksesta asti.

Siinä uimahallilamaannuksen kourissa tapahtui jotain.
Päädyin kiipeilyhallille. halli kuin halli, vissiin
Kiipesin vähän ja se oli kivaa.
Edellisestä kerrasta on aika tarkkaan neljä vuotta.
Toisella kertaa pyysin siskon kaveriksi silleesti että meillä oli mukana personaalinen traineri eli lapsukaisistani vanhin hän on varsin pätevä kiipeilyohjaaja koska tekee sitä opiskeluiden ohessa.
Sitten menimme taas uudestaan siskon kanssa.
Ja taas ja taas.
Hankimme kymmenen kerran sarjakortin.

 

sarjakiipeilykortti

ja voi hyvänen aika, mankkaa.
enää puuttuvat kengät

 

tätimankka

Se on ollut aika mukavaa ja omituisella tavalla sielua hivelevää kun voi oppia uutta ja onnistua.
Hallin punttisalilla olen opetellut leuanvetoa ja punnertamista (*)
Nyt odotan vaan että ilmestyy lihas ja ryhti. personaalinen trainerini sanoo että pitää käydä enempi kuin kerta viikossa.

Ja nyt uimahallikin aukesi! Se iso.
Jee.
Menin heti toisena päivänä.

Omituista on se, että kiipeilyhalli on täynnä nuoria vetreitä jänteviä ihmisiä mutta minulla ei ole siellä kovinkaan epämukava olo. ei myöskään uimahallilla missä on paljon vähäpukeisia, jänteiviä vetreitä ihmisiä, se vasta outoa onkin ettei ole.

Lisäksi omituista on se, että en todellakaan ole kovin taitava, en notkea, voimakas enkä rohkea. Ja silti yritän vaan.
Sekin on omituista että mieluiten harrastan liikuntaa itsekseni, mutta nyt on sisko ja poikanen.
Ja aivan todella erityisen omituista on se, että ajattelen liikuntaa ihan päivittäin. siksi kun odottelen niitä lihaksia


Flahsback; tämä on tapahtunut perheessämme jo kertaalleen (tai siis oikeasaan kahdesti; Isoveli ja Pikkusisko)




(*) sain kauheat kilarit kun Lehtori ihmetteli että mitä vaikeaa punnertamisessa muka on.
Minä sanoin että esimerkiksi se, että niissä kouluissa joita minä olen kasareilla ja ysärillä käynyt, tytöt eivät punnertaneet. tai jos punnersimmekin, niin kertaluonteisesti jonain testipäivänä


vähän epäilen että jatkuuko tämä innostus miten pitkään ja iskeekö korkean paikan kammo jossain kohtaa.

6 kommenttia:

  1. On yllätyksellinen laji, mutta ihan huippua! Ja sä olet kuitenkin aloittanut ja ollut enemmän kuin kerran, eli wau. Ei surra sen loppumista tai loppumattomuutta. Nostan taas hattuani sulle!
    Mä oon just tuo aloituskappaleen tyyppi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. arvaapa kuinka haasteellista on kiivetä, kun on kaikkea tota: kömpelö, kokematon ja hankala. Lisäksi mä olen todella vahvasti vasenkätinen ja -jalkainen, mun on todella vaikeaa mennä oikea käsi edellä mihinkään. Ja vaikka kiipeily on neliraajainen laji, ne reitintekijät on enimmäkseen oikeakätisiä :)

      Mut se, mikä on ytimessä, on löytää se oma juttu. Mikä tahansa. Ja kokeilla joskus jotain todella yllättävää. (mikä ei kyllä mulla toteudu: kun perheessä on jo kaksi kiipeilijää, se ei ole yllättävä laji)

      Poista
  2. Ihailua!! Mun voimat ei riittäis kiipeilyyn ollenkaan. Eikä mikään muukaan. Olen kömpelö. JA hei, uiminen on liikuntapiirakan aatelia. Sehän kuluttaa kaloreitakin ihan sikana. JA on kokonaisvaltainen liikuntamuoto. Että sä olet urheilija.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mä en osaa pitää uimista liikuntapiirakkaisena lajina - ehkä se on liian kivaa tai mä olen liian hidas tai jotain :)

      mä en ole erityisen voimakas, ja tykkään kiipeilyssä kaikkein eniten traversesta. Siinä kiivetään vaakasuuntaan; ei mennä ylöspäin vaan sivulle. Ei tartte pelätä että putoaa korkealta jos voimat eivät riitäkään. Meidän hallilla on yks seinä omistettu kokonaan traverselle ja siellä mulla on useampi projekti kesken.

      Poista
  3. Voi että mutta onpa ihan huippukivan kuuloinen laji! Ja sitäpaitsi haastaa koko kroppaa (ja oletettavasti myös päätä), joten kuuluisi todellakin isona siivuna piirakkaan. Samoin kuin uinti, joka sekin on koko kropan laji. Paitsi jos vaan kelluu, mutta se ei kai ole uintia ollenkaan :).

    Ja se on just noin kuinka sanot. Tärkeintä on löytää se oma juttu, koska ainoastaan sellaisesta treenistä/liikunnasta on hyötyä, joka tulee tehtyä. Jos on liian vaikeaa (mulle just kaikki nopeaa käsi-jalka-koordinaatiota vaativa mm on) tai jos on joku tyhmään kellonaikaan sidottu juttu, ei vaan onnistu ja tulee vaan huonommuuden tunne.

    Fakta on kuitenkin se, että ihmisen on pakko liikkua. Tavalla tai toisella.

    PS. Vielä sellainen, että kaikille, jotka esim punttisalilla tai ryhmäliikunnassa tai jossain häpeilee omaa kehoaan tai kömpelyyttään tai sitä "mitä muut ajattelee", haluaisin sanoa, että huoli pois, koska kukaan ei oikeasti ajattele kenestäkään muusta yhtään mitään, koska jokainen on mitä todennäköisimmin kiinnostunut vain omasta tekemisestään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mulle jo vuosia sitten nuorimmaisen valmentaja suositteli kiipeilyä kun siinä tulee salitreeni kivassa muodossa. Ja päätä se kyllä haastaa myös, se on totta. Ei pysty hetkeen ajattelemaan mitään ylimääräistä.

      Mä tiedän (jollain tasolla) että punttisalilla tai ryhmäliikunnassa kaikki keskittyvät omaan tekemiseen, mutta kun musta ei tunnu siltä.
      Kiipeilysaleilla (niissä joissa olen käynyt joko itse kiipeämässä tai yleisössä ja muuten vain hengailemassa) on aina sellainen keskittynyt tekemisen hyrinä, ja vaikka tietää että joissain tilanteissa puoli salia seuraa suoritusta, niin siellä on aina myös sellainen tosi kannustava tunnelma.

      Ehkä noi monet itseapuoppaat ja lehtijutut antavat vähän turhan yksioikoisen kuvan liikunnasta - kun ne ehdotukset aika poikkeuksetta ovat sitä salia, juoksua, joogaa ja sauvakävelyä.
      Vähän liikkuvalle tai liikkumattomalle ihmiselle ehdottomasti tärkeintä olisi löytää sellainen liikkumisen tapa, jossa tuntuu hyvältä ja turvalliselta ja omalta. Kuinka moni päälle viisikymppinen elämänsä aikana vähän liikkunut (nais)ihminen lähtee kokeilemaan vaikkapa frisbeegolfia tai taitoluistelua? Kun kuitenkin voisi.

      Poista